Kevät alkaa olla taas siinä vaiheessa, että pääsemme nauttimaan oppilaskonserteista. En ole koskaan ollut pätkääkään musikaalinen. Tuulin musiikkiharrastus on tuonutkin elämään aivan uuden sfäärin. On aina hienoa päästä toteamaan pienten musikanttien taito ja into. Ilmassa on  kevättä, juhlaa, päättäjäistä ja kasvua. Jotain herkkää, lopullista ja ainutlaatuista.

 

Kulttuurielämys pienen ihmisen kanssa tuo peliin omat haasteensa. Sen sijaan, että keskittyisin soittajan tulkintaan tai vaikka kampaukseen, yritän tulkita taaperon mielenliikkeitä. Toinen käteni varmistaa lapsen sylipaikan ja toinen kärkkyy valmiina rusina-askissa. Viime vuonna pidimme välivuoden osallistuen vain Tuulin luokan äitienpäiväjuhlaan. Tänä keväänä päätin, että Anni olisi riittävän kypsä. Sunnuntaina pääsimme testaamaan kärsivällisyyttämme. Lastenkonsertin ohjelmisto oli sorvattu muksuja silmälläpitäen ja huipentumana jokainen sai oman ilmapallon. Anni oivalsi kulttuurin virkistävän vaikutuksen. Illalla napero hoilotti omia iskelmiään harjanvarsi suussa.

 

Eilen oli sitten edessä vaativampi rasti: musiikkiluokkien oppilaskonsertti. Pari tuntia erilaisia kuoroesityksiä väliajalla höystettynä. Olin itse touhunnut sata lasissa aamukuudesta lähtien, pesukoneen täyttöä ja tyhjennystä, muurahaisten myrkyttämistä, pukemista, riisumista, pyöräilyä, töitä, töitä, kotiin viideksi, hätäinen pukeminen ja konserttiin kuudeksi. Siinä vaiheessa alkoivat jo hiukset hapsottaa ja silmät harittaa. Työryhmä minä, Anni ja mies toimi kuitenkin saumattomasti yhteen. Olimme ajoissa paikalla, siisteissä vaatteissa tuppautuneena takariviin korvat höröllä. Unohdin silmälasit kotiin, joten näköpuoli olikin hataraa. Mutta kaikki sujui loistavasti, musiikki soi ja Tuuli oli kaunis pitkässä kuoroasussaan. Anni piti kunnia-asianaan taputtaa oikeissa paikoissa. Väliin saimme kuulla iskeviä spiikkejä tyyliin: "Uula laulaa tuolla!" pienen jalan teputtaessa tahtia. Esityksistä jäi mieleen erityisesti Herman Rechburgerin lapsikuorolle sovitettu Vanha linna. Mitä ihmeitä äänellä saakaan aikaan...

 

Emme uhmanneet kohtaloa, vaan poistuimme väliajalla. Miehen tarkkaavaisuus alkoi herpaantua. On täysin mahdollista, että taaperonkin mielenkiinto olisi hiipunut siinä vaiheessa, kun rusinat loppuivat.

 

Lämminhenkiset musiikkiopiston konsertit ovat aivan oma lukunsa. On samanaikaisesti hellyttävää ja karmaisevaa, kun metrin mittainen ihminen rääkkää jousisoitinta. Tilanteeseen on helppo samaistua, se tuo mieleen omat briljantit nokkahuilusoolot. Kesken kappaleen voi aivan hyvin tokaista "eiku!" ja ottaa hankalan kohdan uudestaan. Yleisö on aina yhtä haltioitunutta ja aplodit taattuja.

 

Meidän kohdaltamme musiikkiopiston konsertit jäävät toistaiseksi historiaan. Tuuli lopetti viulunsoiton seitsemän vuoden jälkeen. Saa nähdä jatkaako Anni aikanaan perinnettä, vai keskittyykö tyttö äitinsä lailla vaikkapa piirtelyyn.