Puiden oksat piirtyvät valkeanharmaata taivasta vasten. Kaikki lehdet ovat lähteneet. Viime jouluaattona kolusimme kaupat läpi etsiessämme Tuulin toivomaa saunavastaa ja päätin tänä vuonna varautua paremmin. Tekisin vihdan pakasteeseen. Juhannuksena muistelin vanhan kansan viisauksia. Vihta pitäisi sitoa seuraavalla viikolla. Se viikko meni ja seuraavakin. Ehtisin vielä. Mutta äkkiä ollaan tässä tilanteessa, pelkät oksat jäljellä. Graafisuudessaan ne ovat hivelevän kauniita, mutta ei niistä vastaa tehdä.

 

Sirkkelin särinä vuorottelee päiväuniaan nukkuvan Annin tuhinan kanssa. Tuuli on koko päivän taitoluisteluharjoituksissa, kuten tästä eteenpäin kaikki sunnuntait. Vesku nukkuu teinin raskasta ja pitkää unta. Sinne ei sirkkelin ääni pääse.

 

Aika menee koko ajan nopeammin. Anni puhaltaa nokkahuiluun, jolla Tuuli vasta äsken soitteli itseoppineita kappaleitaan. Silloin etsin korvatulppia, mutta nyt mielessä läikähtää haikeus. Lapset eivät enää patista meitä lautapeleihin tai kirkonrottaan. Yhä harvemmin Tuuli kaivaa viulunsa esille yksityiskonserttia varten. Joudumme katsomaan kalenterista aikaa yhteisille aterioille tai peli-illoille. 

 

Tuntuu taas siltä, että omissa tekemisissä olisi parannettavaa. Läsnäolossa, lähimpien kuuntelemisessa ja oman itsenkin. Arjen kiireessä kohellan eteenpäin, mutta arvostanko riittävästi tätä hetkeä? Olemme voimissamme, meillä on toisemme ja katto pään päällä. Ilma on kevyt hengittää.