Miten tylsä on blogi ilman kuvaa! Paperinkuiva. Vuodatus on kuulemma korjannut ongelmiaan yötä päivää. Tiedä häntä. Ehkä nörtti lepuuttaa hikisukkiaan työpöydällä ja siemailee Batterya. Skeptikkona odotan, ettei vika korjaannu. Käy kuten salasanavuodoissa, syytä ei löydy.

 

Perin juurin kyllästyneenä Vuodatuksen ongelmiin olen suunnitellut muuttoa toisaalle. Katselin jo uutta kotia. Tietenkään siirtymä ei sujunut ongelmitta. Katsotaan vielä hetki, kunnes kimpsut siirtyvät Bloggeriin. Tai muualle. 

Siirryimme loman seuraavaan vaiheeseen. Pomppaan aamulla tukka pystyssä sängystä ylös, jätän miehen ja lapsen nukkumaan. Nautin kodin kummalllisesta hiljaisuudesta ja paistan munakkaan. Poljen töihin seitsemäksi, sama se, herään joka tapauksessa epäinhimillisen aikaisin. Olen pöpperöinen, unohdan avaimet, puhelimen, lompakon, itseni. Ilman kyytiläistä voin noutaa puuttuvat osat yksi kerrallaan.

 

Anni pääsi tänään elämänsä ensimmäiseen työharjoitteluun. Siirsivät iskän kanssa turvaistuimen etupenkille ja huristelivat kierrokselle maakuntiin. Rautakaupan alahyllyt eivät ole enää entisellään. Palaverikeksit maistuvat. Mielenkiintoisen työn tuoksinassa tyttö ei malttanut nukkua päiväunia. Ne otetaan nyt iltaseitsemältä.

Seistemän. Siihen asti pieni osaa jo laskea.

 

Aloitin pullalakon. Puolentoista viikon mökkeilyn jäljiltä vaaka näyttää hälyttäviä lukemia. Epäuskoisena tuijotin numeroita, jotka edellisen kerran saavutin siunatussa tilassa. Kuvittelen tilanteen olevan suunnilleen hallinnassa, vaatteet mahtuvat sentään vielä päälle. Joustavat materiaalit tosin voivat pettää. Viime viikko oli tuulinen ja kolea, ei ollut muuta tehtävissä kuin istua sisällä ja nauttia herkkuja. Tuulenpuuskat kiihtyivät hääpäivänämme 18 metriin sekunnissa. Viima repi hiuksia päästä ja käänsi liikennemerkit nurinniskoin. Juhlistimme sitä menemällä ulos syömään. Suklaa maistui vielä juhlan jälkeenkin. Juoksin viisi kilometriä, kaloreita saavutin ainakin 5000.

 

Nyt on edessä ryhtiliike. Syön pullaa vain torilla. Suklaata en sielläkään.

Kalajoen hiekat, talviturkin heittäminen, savusiika, mansikat, Imatran Big Band Festival, Rauhan loma-asuntomessut, terassikahvit, Saimaan saaret, uudet jäätelömaut, moottoripyöräajelu, 30-vuotissynttärit, Lappeenrannan tori, Joroisten Musiikkipäivät, Valkeakosken Työväenmusiikkitapahtuma, Futuro 2012, Suomenlinna, frisbeegolf, karvahattugolf, lenkkeily, Oulun tori…

 

Tapahtumattoman talven jälkeen kesä on elämää täynnä. Kahteen kuukauteen pitäisi tiivistää kaikki ja vielä enemmän. Komennan itseäni: rentoudu, naura, juokse. Ja ennen kaikkea nuku! Viime öinä olen valvonut suden hetket. Oiva tilaisuus miettiä kaikkea keskeneräistä ja epäonnistunutta. Se on loistava hetki myös painaa mieleen leveän selän turvalliset äärivivat. Annan silmän levätä taaperon pehmeissä kaarissa ja ihailen pienten varpaiden täydellistä symmetriaa.

 

Tätä kirjoittaessa sähkölaitoksen nuorukaiset tulivat tarkistamaan mittaritaulun. Avasin oven pölähtäneenä, taikinainen esiliina päällä. Laite löytyy vaatehuoneen perimmäisestä nurkasta, lakanoiden ja villakoirien keskeltä. Hyväkäytöksiset pojat jättivät kengät eteiseen. Panivat varmaankin merkille vallitsevan kaaoksen - keskeneräiset pakkaukset joka nurkassa. Kylmälaukku tuolla, viinipönikkä tuolla, petivaatteet, kengät. Anni pakkasi omia juttujaan, puraistun kurkunpätkän ja palapelin palaset. Mihin joutuisimmekaan ilman niitä.

 

Tänään on jaetun kesälomani ensimmäinen päivä. Osa-aikaisena loma ei ole samalla tavalla ansaittua kuin toisilla. Yritän päästä tunteesta, että aina pitäisi tehdä enemmän. Lähdemme Kalajoelle heti kun mies kaartaa pihaan töistä. Tavaraa on tuhottomasti, mutta jotain tietysti jotain unohtuu taas. Leivoin pizzapullia, jotka maistuvat jauhelihatäytteisiltä sokerittomilta pullilta. Eivät miltään. Kansainväliset keittiön erikoisuudet täydentyvät sangria-aineksilla.

 

Odotan meren tuoksua ja rantamökin pysähtynyttä tunnelmaa, johon sisältyvät apen ja anopin suorasukaiset hahmot. Yksi parhaista hetkistä on herätä merilintujen ääniin. Kun tietää, että koko päivä on edessä vapaana. 


   


 

Normaali suomalainen perhe: vanhemmat töissä, lapset, koti, tietysti autokin. Leluja  hiekkalaatikolla, naapureille sanotaan päivää ja näytetään tavallisilta. Rikkeetön idylli kuin pankin mainoksessa, kunnes isä tarttuu aseeseen. Tai johonkin.  Jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan, vai onko siihen sittenkin kaava?

 

Tätä en enää halunnut kuulla. Mielen täyttää suru, viha ja häpeä. Tekisi mieli potkia seinää tai täräyttää jotakin. Tällaisia me suomalaiset olemme. Kun kohtaamme vastoinkäymisiä, olemme vaaraksi rakkaimmille. Kenties joku geeni kääntynyt poikittain, jossain vaiheessa. Kuinka moni pieni koululainen miettii, voiko omiin vanhempiin luottaa? Salatut elämät on kielletty lapsilta, mutta uutisilla ei ole ikärajaa. Hirveimmät tarinat ovatkin tosia.

 

Ehkä aselain muutos korjaisi asian, mutta en jaksa uskoa siihen. Nyrjähtänyt mieli keksii kyllä keinot, jos niin haluaa. Loputon ahdistus, itsetuho, mustasukkaisuus, rahavaikeudet. Mitäpä minä niistä tietäisin. Elämäni on ollut selkeää ja murheet korkeintaan keskivaikeita. Mutta jos tekee mieli satuttaa toista, jos päässä välähtää pienikin ajatus tai edes sen varjo. Silloin pitää hakea apua. Mistä tahansa. Hätä ei lue lakia.