Lapsena kevät oli toiminnallista aikaa. Palmusunnuntain lähestyessä suojasin huoneeni lattian sanomalehdillä, suljin oven ja keskityin oksien koristeluun, mikä minun tapauksessani ei ollut sosiaalisen kanssakäymisen muoto. Oli tärkeää löytää täydelliset pajut, vaikka ne olisivat edellyttäneet uhkarohkeaa kiipeilyä ja saappaiden täyttymistä lumella. Oksat saivat koristeekseen silkkipaperista leikattuja pieniä kukkia sävy sävyyn.

 

Taideteoksilla taputeltiin varovasti mummojen ja papan selkää vakiovärssyn säestämänä. Yleensä käsittelyn saivat myös äidin vanhapiikatädit. Asu oli normaali sunnuntaivarustus, kerran muistan laittaneeni hameen. (Tai en muista, mutta näin valokuvasta). Asiaan kuului esittää vaatimatonta palkkion suhteen. Tädit panostivat palkkioihin, joten osasimme odottaa ainakin suklaamunia, kenties jopa rahaa, mutta olimme joka kerta yhtä yllättyneitä. Oli myös aivan normaalia että kohde maksoi palkan vasta pääsiäisenä. Papan mukaan kananmunakin oli aikoinaan hyvä virpomispalkkio.

 

Tajusin vasta kielikurssilla 14-vuotiaana, että kaikki eivät olleet harrastaneet virpomista. Asia tuli puheeksi harjavaltalaisen kämppäkaverin kanssa. Hän oli ihmeissään tavastamme. Yhdistin virpomisperinteen itäsuomalaisiin juurini ja olin vähän ylpeäkin tästä erikoisuudesta.

 

Sitten virpomisesta tuli mainstreamia. Katukuvaan ilmestyivät pienet ja isommatkin virpojat asuissaan, jotka muistuttivat erehdyttävästi Halloween-vermeitä. Kädessä keikuteltiin koreja, joihin oli tarkoitus kasata ovelta-ovelle -keräyksen saalis. Ryhmässä oli yksi aktiivinen toimija ja viisi kättä ojossa herkkuja vaatimassa. Vaatimattomuus loisti poissaolollaan, eikä tullut kuuloonkaan ehdottaa virpomispalkan maksamista pääsiäisenä.

 

Alussa ärsyynnyin siitä, että lämminhenkinen perinteemme alistettiin markkinavoimille. Nyt pienet noidat saavat jo hyvälle mielelle. Traditiot yhdistyvät ja sekoittuvat, niihän se on aina ollut. Virpominen on niin hyvä tapa, että sen kannattikin levittää koko maahan.