Havahdun aamuun kireänä kuin mattopiiska, kuuntelen jokaista risahdusta ja pelkään että mukula herää ennen aikojaan. Kun viimein nousemme, hoidamme rutiinit määrätietoisesti puuronkeittoineen ja vaipanvaihtoineen. Pyöräilyvarusteet niskaan, pari kilometriä polkemista. Tässä vaiheessa Anni muuttuu hiljaiseksi tai nukahtaa, jos on herännyt liian aikaisin. Tunnen pienen pyöräilykypärän töytäisyt takapuolessa ja yritän kuljettaa varovasti kallista lastiani. Miirujen ovella tytön silmät ovat mietiskeleväiset. Kun saamme päällysvaatteet pois, alkaa sydäntäsärkevä itku. Pieni tarttuu minua vaatteista, kyyneleet valuvat puroina, ripset liimautuvat toisiinsa. Tekeydyn määrätietoiseksi ja heilautan kättä ovella. Parku kuuluu käytävään asti.

 

Päivät menevät vaihtelevasti. Välillä syödään kalakeittoa ja välillä nukutaan kopassa. Anni on valinnut luottohenkilökseen yhden hoitajista, joka on lähes yhtä hyvä kuin mummo tai perheenjäsenet. Päiväunilta herätessä tulee äiti mieleen, mutta lopulta muut lapset vievät huomion. Ja sitten isä tuleekin jo hakemaan. Hänelle voi esitellä hoitopaikan kaivinkonetta tai pitkätukkaista nukkea.

 

Siinä vaiheessa kun saavun kotiin, kaikki on taas hyvin. Anni pulisee omiaan ja konttaa vauhdilla vastaan. Pieni etusormi osoittaa tohkeissaan minun suuntaani. Vaikka olisin väsynyt, litimärkä, kurainen ja vaikka silmässäni olisi hyttynen, en voi muuta kuin ottaa tytön syliin. Mikäli huomioni kääntyy hetkeksikin muualle, alkaa ponteva karjunta. Hoitoonviemisen typykkä vielä jotenkin ymmärtää, mutta kotona minun on omistauduttava sataprosenttisesti hänelle. Niin toki haluan tehdä. Mitä nyt pari prosenttia muille perheenjäsenille ja vähän itselle...