Meillä on onni asua aivan sivistyksen tuntumassa ja kuitenkin niin, ettei naapuria ole näköpiirissä. Voin viedä roskat alusvaatteissa tai hakea postin sattumanvaraisessa asustuksessa eikä ketään kiinnosta. Todistajina ovat korkeintaan jänikset ja pikkulinnut. Ympärillä on lohdullisen hämärää kuusimetsää neulasmattoineen, luonnonkukkaniittyä ja järvikin kivenheiton päässä. Jopa minä jaksan heittää sen kiven. Pihallamme ovat vierailleet suunnaton hirvi sekä disneymäinen peurapariskunta ja lukemattomat muut eläimet. Yhdessä mietimme miltä liito-oravat näyttävät, niitä kuulemma asustaa lähimetsässä. Omaa rantaa ei ole, mutta laituri kuitenkin. Voin kävellä sinne nuuskimaan vaihtelevan raitista tehdaskaupungin ilmaa ja suunnitella avantouintia, sitten joskus. 

 

Nyt idyllimme on järkkymässä. Ranta aiotaan kaavoittaa uusille asunnoille. Suunnitelman mukaan olisimme saamassa naapureita, teitä ja yleistä hälinää. Toki palvelut paranisivat ja elämä muuttuisi sosiaalisemmaksi, mutta en jaksa innostua siitä. Olen asunut vuosikausia lähiössä, jossa patalapun kokoiset tontit rajautuvat toisiinsa. Kerrostaloistakin on yli kymmenen vuoden kokemus. Lapsille mitä ihanteellisin ympäristö, mutta ei minulle. Nautin siitä, että saan olla pihalla omissa ajatuksissani. En jaksa virittää naamalle sosiaalista hymyä, kun naapuri kyykyttää koiraansa postilaatikon juurella.

 

Jokunen vuosi uudistuksiin varmaankin menee. Täytyy hyödyntää tämä aika ennen katepillareita. Heti kun Anni herää, lähdemme rantaan ihmettelemään kaisloja ja liplattavaa vettä. Liian usein rakkaat asiat huomaa vasta sitten, kun ne on menettämässä.