Tällä viikolla olen ottanut asiakseni keskittyä siihen mikä on hyvin, ettei mieliala lähtisi negatiiviseen sivuluisuun. Olemme taas Annin kanssa päiväkotilähtöisessä flunssassa. Harkitsin jo rakentavani sieraimiin tupot, ettei tarvitsisi koko ajan niiskuttaa. Yöt kuuntelen päänsärkyä ja nostelen Annia kohoasentoon, ettei nuha äityisi korvatulehdukseksi. Jos nukahdan, näen toistuvaa painajaista opiskelukaupungin asunnoista, joiden vuokrasopimukset olen unohtanut irtisanoa. Vuokraisännät ja -emännät vaativat maksuja takautuvasti. Osaan asunnoista olen myös jättänyt tarpeettomia tavaroita, mitkä pitäisi nyt noutaa pois.

 

Viime yönä kyllästyin hikiseen pyörimiseen ja kävin nappaamassa särkylääkkeen. Vuokranantajatkin tajusivat jättää minut rauhaan. Jossain vaiheessa harmaus muuttui astetta vaaleammaksi ja raahauduimme Annin kanssa alakertaan. Edessä oli 1,5-vuotisneuvola. Pukeminen on viime aikoina muodostunut haasteelliseksi, aivan kuin päällysvaatteiden myötä pieni kiharapää kuormittuisi kaiken maailman murheilla ja mielipahalla. Kun lopulta pääsimme ulos, siellä satoikin vettä. Kiepaus takaisin ja sadevehkeet niskaan. Lisää itkua ja hammastenkiristelyä. Matkalla minuakin syletti ja itketti, eikä tunnelma juuri terveysasemalla kohonnut. Anni kiskoi märkiä hiuksiani poninhännältä. Pari valvottua yötä tehostettuna pikantilla ripsivärien levähtämisellä varmistivat äidille smokey eyes -tyylin. Muut vanhemmat seurasivat kiinnostuneina kuoriutumistamme kuravaatteista. Jostain syystä kukaan muu ei keksinyt tänään tulla polkupyörällä.

 

Oman neuvolatädin huoneessa piristyimme tilapäisesti. Mittauksistakin selvittiin ilman massiivisia välikohtauksia. Tyttö on kasvanut käyrillä ja hyvin. Palikat löysivät paikkansa pöydänkulmalta ja tutista huolimatta epämääräisen siansaksan seasta erottui muutama suomenkielinen sana. Valittamista ei ollut oikeastaan muusta kuin kalan syömisestä. Kalaherkkuja pitäisi mättää pari kertaa viikossa, mutta Anni tiputti vedenelävät ruokalistaltaan jokin aika sitten. Neuvolatunti kului positiivisessa yhteisymmärryksessä, kunnes pääsimme taas pyöräilemään vesisateeseen väsyneen itkun säestyksellä. Yleensä käymme myös kaupassa, mutta tällä kertaa en jaksanut ajatella reitiltä poikkeamista.

 

Viikon positiivisiin uutisiin kuuluu se, ettei äitini sairasta syöpää. Kontrollitarkastus antoi hälytyksen. Pitäisikö hoidot aloittaa kolmannen kerran, nyt vielä kipeän jalan kanssa? Helpotuksen huokaus, väärä hälytys. Se palauttaakin ajatukset perusasioihin eli siihen mikä meillä on hyvin. Ihottumasta, flunssasta, harmaudesta, sateesta, viallisista jouluvaloista ja muusta pienestä kiusasta huolimatta.