Vuosi sitten mies juoksutti minua metsässä hakkuutöiden keskellä. Olen syntynyt samana päivänä kuin äidinisäni ja olisi ollut hienoa siirtää päivä seuraavalle sukupolvelle. Anni ei kuitenkaan ollut vielä valmis. Ojan yli hypätessäni polvi notkahti uhkaavasti; yli kymmenen lisäkiloa tuntuivat kropassa.
 
Aika on mennyt huomaamatta. Vaistomaisesti lasken itseni vielä kolmekymppisiin, vaikka todellinen lukema on yli 40. Jossain vaiheessa ajattelin, että tästä alkaisi alamäki, perusteellinen henkinen ja fyysinen romahdus. Mutta mystisesti vanhuuden perälauta siirtyy eteenpäin. Edes 50 ei tunnu enää mahdottomalta. Tunnen jopa pari sen ikäistä. 
 
Rupstahtaminen on toki käynnissä. Papereitakaan ei ole kysytty kymmeneen vuoteen. Lukemia henkilöllisyystodistuksestani ei tarvitse katsoa, pahvisen ajokortin nuhjaantunut kulma riittää todistamaan vuosikerran. Jos olisin auto, kuuluisin museorekisteriin. Ihmisenä olen tilastollisesti elämän puolivälissä. Toivonkin, että tällä rungolla ajetaan vielä seuraavat 40 vuotta. 
 
Olen viettänyt syntymäpäivää monenlaisissa tunnelmissa: naamiaisissa, baarissa, risteilyllä, muuttaessa, metsässä ja isän hautajaisissa. Tänään aloitimme juhlimisen päiväkodissa, jossa kahdella muullakin tytöllä oli merkkipäivät (Selma täytti kaksi ja Elbe neljä vuotta). Pääsin nauttimaan juhlahumusta, vaikka päähäni ei laitettu pahvista kruunua kuten toisille sankareille. Kruunuja emme nähneet televisiossakaan, mutta sitäkin enemmän hassuja hattuja, kun William sai prinsessansa. Minä olen saanut onnitteluja rakkailtani läheltä ja kaukaa. Pari lauluakin on esitetty. Veli teki puolestani Loton voittorivin. Tästä on hyvä jatkaa kohti seuraavaa ikävuotta.