On puhelinihmisiä ja sitten niitä toisia, jotka suosivat mitä tahansa merkkipohjaista kommunikaatiota mieluummin kuin tarttuvat luuriin. Kuulun jälkimmäisiin.

 

Maantaiaamuna olin paketoimassa Annia päällysvaatteisiin kun kuulin puhelimen soivan. Huokasin ärtyneenä ja aloin kaivella kännykkää käsilaukun perukoilta. Mies ilmoitti, että kaikki on kunnossa, Annin vaunut on viety päiväkodin pihalle. Miksi siitä piti soittaa? Tekstiviesti olisi riittänyt. "Kiitos samoin!" töksäytän tsemppitoivotuksiin ja rakkaudentunnustuksiin ja painan punaista luuria. Mieskin olisi ehkä ollut kannustusta vailla, mutta olen liian hermostunut ja kiireissäni kunnon keskusteluun. (Rimpuilevan lapsen pukeminen yhdellä kädellä on yllättävän hankalaa.)

 

On mahdotonta kilauttaa sopivana ajankohtana. Ehkä toinen on juuri istahtanut pöydän ääreen nauttiakseen sämpylän ja kupillisen kahvia. Ehkä hän on saanut unen päästä kiinni ensimmäisen kerran kuuteen viikkoon. Tai jospa televisiosta on tulossa Salatut elämät tai muu elämää suurempi kulttuurielämys, jota on odotettu koko päivä. Kuulen keskustelijan äänestä, mikäli olen soittanut huonoon aikaan ja poden syyllisyyttä. 

 

Helppoa ei ole vastaajallakaan. Täytyy keskeyttää muut toimet, kiskoa lapsi pois ongelmistakohteista ja vilkuilla ympärille nähdäkseen kuka on mukana jakamassa elämän intiimejä yksityiskohtia. Koska soitan harvoin, puhelut venyvät helposti tunnin mittaisiksi. Jossain vaiheessa keskustelua korvaa alkaa kuumottaa niin, että pitäisi kehitellä sopiva loppufraasi. Se on vaikeaa jos toisella on vielä juttu kesken. Tarinan sokkeloissa varsinaiset asiat unohtuvat ja joudun lähettämään perään tekstiviestin, joka sisältää informaation kiteytettynä - vieläpä niin, että tiedon voi luotettavasti tarkistaa myöhemmin.

 

Mies soittaa minulle päivittäin siitä yksinkertaisesta syystä, että haluaa kuulla ääneni. Minäkin kuuntelen mielelläni läheisten ääniä, mutta puhelinkeskustelu vaatii todellisen aiheen. Parin ystävän kanssa soittelen ehkä kerran vuodessa, ehkä harvemmin. Tapaamme useammin kasvokkain kuin puhumme puhelimessa. Kun näen heidän nimensä puhelimen näytöllä, säpsähdän. Nyt käsitellään elämän peruskysymyksiä, läheisen kuolemaa tai kummiksi pyytämistä. 

 

Vaikka en ole innokas soittelija, jo tieto puhelun mahdollisuudesta rauhoittaa. Luuri taskussa tuo turvallisuuden tunteen. Tiedän, että päiväkodista soitetaan, jos siellä on hätä. Tiedän myös, että huomenna iskee ikävä, kun olen ensimmäistä kertaa yötä pois Annin luota. Silloin puhelin on korvaamaton. Se välittää rakkaan äänen.