Syttyikö kipinä tiistain ystävänpäivätansseissa vai keskiviikkona parkkitalon katveessa? Kaksivuotias nappisilmä on ilmoittanut rakastuneensa Anniin. Ihastus on mielessä heti aamulla, mikäpä sen varmempi merkki kiintymyksestä. Näissä olosuhteissa neljän päivän ero tuntuu varmasti pitkältä.

 

Morsian on tilanteen kulusta vaitonainen. Tiedustelin ohimennen kuka päiväkodin kavereista on kivoin, mutta en saanut yksiselitteistä vastausta. Olin erottavinani kahden pojan nimet. Saattoi se olla jotain muutakin - taaperon artikulaatio jättää tulkinnanvaraa. Lieneekö asioilla yhteyttä, mutta tällä viikolla Anni suorastaan odotti hoitoon lähtöä. Ero aiempiin viikkoihin on selvä.

 

Äidin tunnelmat ovat hämmentyneet. Olen toki odottanut ilosia uutisia, mutta kuvittelin että seuraavaksi setvittäisiin teinien rakkauselämää. Uskoin, että Anni luopuisi ainakin tutin käytöstä ennen seurustelun aloittamista.

 

Tytöstä on polvi parantunut, roimin askelin. Omat ensirakkauteni ajoittuvat ala-asteen loppuvaiheille. Varhaiselta 1970-luvulta on tosin kuvamateriaalia, jossa esiinnyn töyhtötukkaisen pojan kanssa käsi kädessä. Olen pukeutunut viininpunaisiin lappuhaalaraimallisiin shortseihin, joiden alle on tungettu turkoosi bikinin yläosa. Riitelin äidin kanssa bikinien tarpeellisuudesta. Pojan nimi oli Ossi ja nimi oli jostain syystä kirjoitettu pinnasängyn pohjaan.

 

Vuosi sitten pidin päiväkotia vihonviimeisenä vaihtoehtona yksivuotiaalle. Käytännössä kaikki pelot ja toiveet ovat toteutuneet. Alku oli tuskaisaa, pieni kärsi eroahdituksesta, itki ja liimautui iltaisin minuun. Hoitajat vaihtuivat ja flunssakierre koetteli Annin lisäksi koko perhettä. Koettelee edelleen, eikä loppua näy... Kotihoidossa olisimme selvinnet ehkä vähemmällä. Mutta tarha tarjoaa jotain muuta; omanikäistä seuraa, hauskoja kokemuksia ja erilaista tekemistä. Ilman päiväkotia tämä ihastuskin olisi jäänyt kokematta.