Siirryimme loman seuraavaan vaiheeseen. Pomppaan aamulla tukka pystyssä sängystä ylös, jätän miehen ja lapsen nukkumaan. Nautin kodin kummalllisesta hiljaisuudesta ja paistan munakkaan. Poljen töihin seitsemäksi, sama se, herään joka tapauksessa epäinhimillisen aikaisin. Olen pöpperöinen, unohdan avaimet, puhelimen, lompakon, itseni. Ilman kyytiläistä voin noutaa puuttuvat osat yksi kerrallaan.
 
Anni pääsi tänään elämänsä ensimmäiseen työharjoitteluun. Siirsivät iskän kanssa turvaistuimen etupenkille ja huristelivat kierrokselle maakuntiin. Rautakaupan alahyllyt eivät ole enää entisellään. Palaverikeksit maistuvat. Mielenkiintoisen työn tuoksinassa tyttö ei malttanut nukkua päiväunia. Ne otetaan nyt iltaseitsemältä.

Seistemän. Siihen asti pieni osaa jo laskea.
 
Aloitin pullalakon. Puolentoista viikon mökkeilyn jäljiltä vaaka näyttää hälyttäviä lukemia. Epäuskoisena tuijotin numeroita, jotka edellisen kerran saavutin siunatussa tilassa. Kuvittelen tilanteen olevan suunnilleen hallinnassa, vaatteet mahtuvat sentään vielä päälle. Joustavat materiaalit tosin voivat pettää. Viime viikko oli tuulinen ja kolea, ei ollut muuta tehtävissä kuin istua sisällä ja nauttia herkkuja. Tuulenpuuskat kiihtyivät hääpäivänämme 18 metriin sekunnissa. Viima repi hiuksia päästä ja käänsi liikennemerkit nurinniskoin. Juhlistimme sitä menemällä ulos syömään. Suklaa maistui vielä juhlan jälkeenkin. Juoksin viisi kilometriä, kaloreita saavutin ainakin 5000.
 
Nyt on edessä ryhtiliike. Syön pullaa vain torilla. Suklaata en sielläkään.