Tällä viikolla pakkaskestävyyttämme on testattu. Aamulla mittarissa killotti lukemat -28 C. Onneksi ei tarvinnut lähteä sitkuttelemaan kohmean Stradan kanssa. Maanantaina pyöräilimme päät huurussa pari astetta leudomassa kelissä. Annin varusteet toimivat varsin hyvin. Ohut merinovillainen kommandopipo suojasi kasvoja eikä puuteria, ripsiväriä tai peräkärryä tarvittu. Meitä ei ole tehty sokerista! Lastenistuimen muoviosat sen sijaan alkoivat osoittaa uupumisen merkkejä. Sydän kurkussa irrotin turvavyötä, jonka lukko ei suostunut toimimaan. Suunnittelin jo vetäväni mattopuukolla hihnat poikki. Sormeni olivat jääkalikat, kun toivottu napsahdus viimein kuului ja lukko aukesi. 

 

Seuraavana yönä sähköt katosivat viideksi tunniksi. Mies hääräsi otsalamppu päässä kipinämikkona. Itse loikoilin sängyssä peittoon kääriytyneenä ja suunnittelin kantavani korteni kekoon hakemalla puita. Pimeä pakkasyö, narskuva hanki, kuurista suojaa hakevat myyrät ja lepakot - keksin miljoona asiaa, jotka tekisin mieluummin kuin puunhakureissun. Kesken suunnitelmien sähköt palautuivat. 

 

Aamulla osoittautui, että tuulikaapin patteri oli jäässä. Seurasi puoli päivää kestänyt prosessi, johon kuului huonekalujen siirtelyä, pannuhuoneessa ramppaamista, patterien säätelyä ja sulattelua ja muuta, mistä minulla ei ole harmainta aavistusta. Osallistuin pyykkäämällä pyyhkeitä, joita oli tarvittu johonkin. Pääsimme autolla töihin ja päiväkotiin.

 

Flunssa jatkuu lievempänä nyt neljättä viikkoa. Eilen kävin vastentahtoisesti lääkärissä, omituinen päänsärky kun on kestänyt jo turhan pitkään. Diagnoosi oli sama kuin miehellä: poskiontelontulehdus ja korvatulehdus. Nyt popsin antibiootteja ensimmäistä kertaa sitten 1900-luvun. Pohdin, pääsenkö tänään jumppaan. Mieli tekisi, mutta onko se järkevää? Ehkä ei. Ainakaan pyöräillen.