Jossain vaiheessa poika oli kasvanut ohitseni. Huomasin sen jääkaapilla, kun pojan kutrit hipoivat hälyttävästi miehen leukaa - siinä paikkeilla kuvittelin oman päälakeni yleensä olevan. Mittaus todisti epäilykseni oikeiksi: pari senttiä olin jäänyt jälkeen. Keittämäni makarooni- ja perunakilot olivat materialisoituneet ihmisen pituuskasvuksi.

 

Itse en koskaan kasvanut äitini mittaiseksi, mutta muistan sen hetken kun tajusin olevani mummoa pitempi. Tunne oli toisaalta riemukas ja toisaalta hämmentynyt; yhtäkkiä mittasuhteet muuttuivat. Olin tulossa aikuiseksi ja se, jota olin aina katsonut ylöspäin, olikin aika lyhyt. Samoihin aikoihin - ennen tai jälkeen mittausten - alkoi auktoriteettien kyseenalaistaminen. Olin hyväksynyt vanhempien arvomaailman sellaisenaan, mutta nyt se alkoi vaikuttaa ummehtuneelta. Löysin kritisoitavaa sieltä ja täältä. Oikeudenmukaisuus ei toteutunut varsinkaan työnjaossa, pukeutumisessa ja vapaa-ajan käytössä. Vaikka jostain olisinkin ollut samaa mieltä, vastustin sitä periaatteesta. Menisi vielä vuosia ennen kun tajuaisin kodin vahvuudet ja ymmärtäisin kuinka ne toimisivat perustana omalle arvomaailmalleni.

 

Nyt mietin haikeana, miten perheemme teinit alkavat lähestyä kyseenalaistamisvaihetta. (Tyttö tosin on ollut siinä jo vuosia.) On vain hetki siitä, kun isä kantoi kumpaakin harteillaan patikkareissulla. Ja vain hetki siihen, kun molemmat alkavat suuntautua omiin maailmoihinsa. Ehkä heilläkin tie vie kyseenalaistamisen kautta ymmärrykseen siitä, että pienine puutteineenkin vanhemmat tulevat olemaan se peruskallio, johon voi turvata elämän tyrskyissä. Ja minäkin vilkutan jossain verkkokalvon katvealueella. Valmiina auttamaan, jos tarve vaatii.