Heräsin neljältä auringonpaisteeseen. Tuntui jo kesäaamulta, linnut lauloivat, taivas hehkui. Mietin miten ehtisin tehdä kaiken ennen ensimmäisen vieraan saapumista; kakku, suolainen piirakka, ruokavalmistelut, pikasiivous. Työjärjestystä pohtiessa unenrippeet kaikkosivat lopullisesti. 

 

Nousin ylös niin hiljaa kuin osasin. Muista sängyistä kuului tasaista tuhinaa - osasta jopa kuorsausta. Hiivin alakertaan. Leikkasin kakun kolmeen yhtäsuureen osaan ja täytin sen huolella. Vanijamoussea ja mansikka-raparperihilloa. Keitin kinuskin Kinuskikissan ohjeiden mukaan. Katsoin ikkunasta kesäistä maisemaa ja tunsin sanoinkuvaamatonta onnea, tässä on kaikki nyt. Kakun pinta onnistui täydellisesti. Pitkästä aikaa sain tehdä jotain keskeytyksettä ja ilman deadlineja. Mikä ilo! Pitäisikö herätä aina neljältä?

 

Hiivin ulos keräämään kukkia yöpaita päällä, auringon lämmittäessä poskia. Tuomien huumaava tuoksu, harmiksi tietysti täynnä ötököitä. Ajatus karkaa kahden vuoden takaisiin tapahtumiin. Miten istuin nojatuolissa kelloa vahdaten. Tuijotin näkemättömin silmin kaikki TV2:n ohjelmat. En jaksanut kävellä kaukosäätimen luo. Brittisarjoja, uutisia. Kaurapussi mikroon, jumppapallo, suihku. Kello. Mieli täynnä jännitystä ja uuden odotusta.