Lapsuuden jouluina oli tietysti aina lunta. Kuusenhakureissuille kahlasimme umpihangessa isän saappaanjäljissä. Perillä odotimme, että lumipaakut sulaisivat kenkiin ja vanhempamme alottaisivat kinastelun sopivasta yksilöstä. Isä halusi täydellisen kuusen, äidin intressit olivat metsänhoidolliset. Yleensä äidin näkemykset voittivat, olihan kyse hänen perintöpuistaan. Kuusi köytettiin olohuoneen nurkkaan tai kattoon. Julkisivun puolelle yritettiin asetella se puoli, jossa oli tallella muutama oksa.

Nyt metsään on helppo mennä, kinokset eivät häiritse. Vettä on loiminut jo pari päivää. Välillä tuuli riepottelee kattopeltejä ja lennättää punaista pulkkaa pihan laidalta toiselle. Kävimme hakemassa joulupuun tonttimme katvealueelta, tällä kertaa aika pienen yksilön. Kumisaappaat olivat sopiva varuste pihalla lapsimiseen. Ensimmäistä puuta ei tietenkään voinut ottaa, kiertelimme vaihtoehtoja pari kertaa. Lumettomien puiden ominaisuuksia oli helppo analysoida. Mies on onneksi jo tottunut yhteisiin projekteihimme ja malttoi mielensä.
 
Pohdin, kuinka koristelemme kuusen tänä vuonna. Kuinka pitkään koristeet edes puussa pysyvät? Ehkä pitäisi ripustella oksille vain pipareita. Tai konvehteja, jos minulta kysytään. (Latvaan punaviinipullo?) Tuuli on lapsena pistellyt poskeensa muoviset joulukuusenkoristeet ja pahoin pelkään, että Anni seuraa tässäkin isosiskonsa jalanjäljissä.
 
Leivoin karjalanpiirakoita. Kuoret siistittiin epäisänmaallisesti Ikean vaasilla ja lopputulos oli varsin onnistunut. Aion leipoa myös joulutorttuja, rahkavoitaikinalla ja omena-kanelitäytteellä. J:lla alkava juhla soluttautuu kotiimme kuin huomaamatta, vaikka en myönnä ihmeemmin valmistelevani.