Ennen Annin syntymää suunnittelin nukkumajärjestelyjä: pinnasänky sijoitettaisiin mahdollisimman kauas parisängystämme. Omaa huonetta pienelle ei riittäisi, mutta halusin hänelle rauhallisen kolkan makuuhuoneesta. Taka-alalla vaikutti ajatus harmoniasta ja järjestyksestä. Sänky laitettaisiin hämärään kolkkaan, jossa pienokainen voisi tuhista tyytyväisenä eläinaiheisissa lakanoissaan. Parisänky katettaisiin aikuismaisilla vuodevaatteilla. Kahden lapsen kokemuksella mies yritti esittää, että ainakin alussa vauva nukkuisi vieressämme. Pyysin häntä vaikenemaan. En voinut kuvitella pientä samassa vuoteessa. Ensinnäkin litistäisimme lapsen allemme ja toisaalta olisi mahdotonta nukkua - muusta puhumattakaan - kolmannen osapuolen läsnäollessa. Ruotsalaiset ja muut vaihtoehtoihmiset koisikoot perhepedeissään.

 

Näkemykseni joutui koetukselle jo vastasyntyneiden osastolla. Tuudittelin vauvaa läpinäkyvässä sairaalasängyssä ja kun kaikki näytti rauhalliselta, hiippailin unen toivossa omaan sänkyyni. Samantien alkoi kiukkuinen itku. Pienen naama muuttui punaiseksi ja hampaaton suu vääntyi kahdeksikkoa muistuttuvaan muotoon. Palasin viereen heijaamaan ja silittelemään. Lapsi rauhoittui. Hiivin äänettömästi sänkyni reunalle. Parku. Sama jatkui, kunnes turhauduin ja pyysin asiantuntijan paikalle. Kätilö katsasti tilanteen ja teki tarvittavat operaatiot kapaloinnista lähtien. Osoittautui, että vauva leppyi ainoastaan minun sylissäni. 

 

Siitä lähtien Anni on nukkunut yöt vieressämme. Lainattu pinnasänky toimii tavaroiden säilytyspaikkana, samoin matkasänky. Kesämökeillä meillä on leveyssuunnassa tilaa ruhtinaalliset 120 cm. Anni nukkuu yleensä poikittain, mikä varpaat ojennettuna tarkoittaa 85 cm leveydeltä. Miehen hartiat vievät noin metrin. Loppu tila on minun käytettävissäni. Viimeisellä kesälomaviikolla kyllästyin ja pyörähdin 180 astetta. Ah, mikä vapaus! Toinen juttu sitten, miltä asetelma näyttäisi ulkopuolisen silmissä: varpaani miehen nenässä. Ja välillä Anni tietysti kaipasi lepyttelyä, mikä edellytti palaamista perusasentoon.

 

Olen saanut lähimmäisiltä hyväätarkoittavia ohjeita, joiden ydinviesti on, että vieroitus olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten. Nyt on jo ehkä liian myöhäistä. Tasapainoinen lapsi nukkuu omassa pinnasängyssään. Vastakkaisen näkemyksen tarjoaa kiintymysvanhemmuutta kannattava koulukunta, joka suosittelee perhepetiä. Ja lääkkeetöntä synnytystä, taaperoimetystä, vaipattomuutta… 

 

Huomaamatta olen siirtynyt vaihtoehtoäitien sarjaan. Välillä toki olen yrittänyt saada tyttöä omaan sänkyyn, mutta yritykset ovat jääneet puolitiehen. En jaksa huudattaa lasta, joka tuntuu nauttivan läheisyydestä ja vanhempien tarjoamasta turvallisuuden tunteesta. En raaski siirtää pientä, joka painautuu kylkeeni. Välillä mietityttää kuinka kauan tilanne kestää. Nukummeko samassa sängyssä kunnes Anni menee kouluun?