Talo alkaa muistuttaa keuhkoparantolaa. Mies, minä ja Anni yskimme vuorotellen, punasilmäisinä, tukkoisina ja uupuneina. Haasteellisinta on saada tyttö päiväunille. Aina kun pienen silmät lupsahtavat kiinni, joku yskäisee käynnistäen parkumisen. Eristin miehen olohuoneen sohvalle ja me tytöt hipsimme makuuhuoneeseen. Kunnon itkumaratonin jälkeen Anni simahti. 

Olen puolitoista viikkoa potenut jotain flunssan tapaista. Luulin olevani jo täydessä iskussa, mutta enää en ole yhtään niin varma. Torstaina pyöräilin tuiskussa jumppaan ja suunnittelin viikonlopuksi hiihtolenkkiä. Viime yönä kaktus pesiytyi taas kurkkuun. Nyt tekisi mieli vain syödä herkkuja ja nukkua. Nukkua ja lukea kirjaa. Nukkua ja nukkua. Niin ettei pää heilu, ettei sitä särje. Huomenna varmaankin raahaudumme täyttämään kansalaisvelvollisuuttamme vaaliuurnille. Vielä ei ole varmaa minkä numeron sinne raapustan.
 
Jotain positiivistakin tässä hetkessä. Kello on jo 15.30 ja taivas hohtaa valoa. Täältä tullaan, kevät!