Perjantaina heräsin Annin huhuiluun. Yritin kohdistaa katsetta johonkin, päätä särki ja kurkkua kivisti. Yöllä olin ilmoittanut miehelle olevani kipeä. Kiskoessani nyt peittoa pois, karisivat rähmät äkkiä silmistä: koko kroppa oli punaisten läiskien valtaama. Tarkemmin ajateltuna tuntuikin siltä, kuin olisin nukkunut nokkospuskassa. Nokkosten lähistöllä oli kenties ollut myös muurahaiskeko. Ilahtuneena panin merkille Annin silkinsileät vaaleat jalat, ei laikkuja. Soitin puolisolle ilmoittaakseni, että minun osaltani anoppilareissun voi unohtaa. Podin enterorokkoa. Jäisin kotiin, kun muut matkaavat Ouluun.

 

Organisoin jo seuraavaa viikkoa. Kävisin töissä iltaisin ja välttäisin ihmisjoukkoja. Surin kynsiäni, jotka rokko kuulemma irrottaisi. Jossain vessareissun ja kuumeen mittauksen välillä soitin terveysasemalle ilmottaakseni omatekoisen diagnoosin. Onko muuta tehtävissä kuin odottaa ja kärsiä? Ohimennen kerroin jo syödystä antibioottikuurista. Yksityiskohta, johon hoitaja ärtymyksekseni takertui, vaikka tilanne oli päivänselvä. Varmuuden vuoksi minua kehotettiin tulemaan lääkäriin. Vaati luovaa ongelmanratkaisua järjestää kuljetus ilman autoa -25 C:n pakkasella pienen tytön kanssa. Kuvittelin olevani fiksu ja tilasin määräajalle taksin lastenistuimen kanssa. Ilmestyi kaksikin autoa, väärään aikaan, ilman istuinta… mutta perille päästiin ja rusinoilla selvittiin.

 

Vastassa oli suosikkilääkärini, venäläinen nainen, johon tutustuin odottaessani Annia. Myötätuntoinen tohtori keskeytti esitelmäni enterorokosta: podin selvästi antibiootin aiheuttamaa allergista reaktiota. Ei mitään epäselvää. Sain tuhdit vastalääkkeet ja luvan matkustaa, mikäli pystyn hengittämään. Viimeksi mainittu säpsähdytti. Ilmeisesti oire oli vakava, tai olisi ainakin voinut olla. Keräsin väärän diagnoosin murennuttaman arvokkuuteni rippeet, reseptit, lattialle tippuneet rusinat, Annin ja toppavaatteet ja aloin järjestää paluukuljetusta. Olin helpottunut - tämä tauti ei ainakaan tarttuisi.