Sain Facebook-ystäväpyynnön luokkakaverilta, jonka kanssa en ole ollut missään tekemisissä 25 vuoteen. Emme olleet läheisiä ystäviä. Emme käyneet toistemme kotona emmekä jakaneet tärkeitä asioita. Ärsyttävää. En voi kieltäytyä nettikaveruudesta, vaikka ei huvittaisi hyväksyä valikoituun joukkoon ulkopuoliselta tuntuvaa ihmistä. 

 

Uuden nettiystävän myötä pääsen tutkimaan hänen Facebook-sivuaan ja verkostojaan. Nimilistassa erottuu monta kouluajoilta tuttua tyyppiä. Tyttöjen sukunimet ovat vaihtuneet, mutta jokaisen tunnistan viimeistään kampauksesta: jos koulussa tukka oli pitkä, se on sitä edelleen. Lyhythiuksiset ovat niin ikään olleet uskollisia tyylilleen. Mistä se johtuu?

 

Moni näyttää suunnistaneen Helsinkiin ja perustaneen perheen. Hymähdän huomatessani, että poikien keskuudessa suosituin tyttö on jäänyt kotipaikkakunnalle ja työllistynyt paikalliseen kirjakauppaan. Ei suosiolla kovin pitkälle pötkinyt! Vaikka mitäpä minä tietäisin hänen elämästään. Voihan olla, että kirjakauppaan on päädytty pitkän harkinnan ja maailmalla samoilun jälkeen. Ja miksi lähteminen edes olisi itseisarvo? En tiedä onko tämä oma, pikkupaikkakuntia kiertämällä kartutettu elämänkokemukseni yhtään sen syvällisempi.

 

Mitä he näkevät minun Facebook-profiilistani? Pitkätukkaisen, rauhallisen oloisen naisen, joka on päätynyt syrjäkylille harjoittamaan arvattavaa ammattia. Koulussa en erottunut mitenkään. Minulla ei ollut poikaystävää, ei muodikkaita vaatteita tai kampauksia, en loistanut tunneilla, mutta en ollut täysi tumpelokaan. Olin se takarivin hiljainen tyttö, joka keskittyi piirtelemään eläimiä kirjojen marginaaleihin. Ehkä minun pitäisi olla otettu, että joku pyytää kaverikseen - vaikka sitten Facebookin kautta. Sen ainakin olen huomannut, että kouluaikainen suosio tai menestys ei välttämättä merkitse menestystä elämässä. Helmet kypsyvät hitaasti - vaikka eihän sitä kukaan omana kouluaikanaan usko.