Mieleen tulee pelkkiä tavanomaisuuksia. Valkoisia peikonlehtiä vihreällä pohjalla, ääriviivapiirroksia kasveista, kuin suoraan Marimekon pakasta. Kanssakilpailijoilla on täysi vauhti päällä, mutta oma pää lyö tyhjää. Kello käy. En keksi mitään, ei yhtään ajatusta.

Sattuman oikusta löydän tölkin valmista leipätaikinan juurta, jossa on erilaisia siemeniä. Kaadan taikinan kulhoon ja alan vaivata. Materiaalia on yltäkylläisesti, joudun siirtämään tuotoksen isompaan sammioon. Epäilen lopputulosta, mutta en ehdi enää perääntyä. Lisään sekaan vettä ja jauhoja. Kaadan liisterin isollle uunipannulle ja laitan kypsymään.

Kohta otan uunista ison parivuoteen pussilakanan, joka on muuttunut paistettaessa heinäsirkanvihreäksi. Hohtava pinta on hieman rypyssä, jälki näyttää hyvältä. Erikoista tässä on lakanaa kiertävä messinginvärinen vetoketju, joka ei mene yhdeltä sivulta kiinni. Sen ei kuulukaan mennä.

Kilpailijat katsovat ihmeissään ja tuomarit nyökkäilevät hyväksyvästi. Yhtäkkiä mieli on levollinen. Minä voitan tämän kilpailun. Olen lähes varma siitä.