Tänään tarkistin satakunta kuulakärkikynää. Toivoin, että voisin heittää niistä suurimman osan maatakiertävälle radalle, mutta lähes kaikki toimivat. Asemoin kirjoitusvälineet isompaan purkkiin. Kyllä se siitä. Kipon pohjalle oli kasautunut Kinder-yllätyksiä, parittomia korvakoruja, markan rahoja ja teknisiä yksityiskohtia, joiden käyttötarkoitusta en tiedä. Pari lunastamatonta voittoarpaa löytyi myös.

 

Ärsyttävää, miten nopeasti joutotavaraa kertyy. Takan ja uunin reunukset, hyllynpäälliset, korit ja kulhot vetävät krääsää puoleensa kuin magneetti. Voisin yrittää olla välittämättä, mutta en pysty. On pakko selvitellä kasoja, valittaa niistä muille ja toivoa, että muutosta tapahtuu. 

 

Leluja käsittelevässä artikkelissa varoitettiin hankkimasta lapselle liikaa pehmoeläimiä. Suhteen ylläpitäminen kaikkiin saattaa muodostua raskaaksi. Eikö nallesuhde voi olla pinnallinen, mietin. Pitääkö kaikkien kanssa olla henkiystäviä? Samalla tunsin tarpeettomien tavaroiden taakan harteillani. Varasto pullistelee kamaa eri vuosilta, ne pitäisi käydä läpi jossain vaiheessa. Äidin luo on taltioitu kontillinen muuttolaatikoita viisi vuotta sitten. En muista, että olisin surrut kirpputorille tai muualle luovutettua maallista omaisuutta. Yksinkertaisuus tuntuu iän myötä yhä paremmalta. Sen kun muistaisi hankintahetkellä.