Anni katsoo viittomakielisiä uutisia ja lyö reippaasti käsiä yhteen. Tyttö näyttää mallia sedälle, joka ei vielä kunnolla osaa taputtaa - kädet viittovat väsymättä ilmassa, mutta eivät millään osu toisiinsa. Meitäkin häiritsee, että mies on päätynyt televisioon keskeneräisen esityksensä kanssa. Annin motoriikka sen sijaan kehittyy koko ajan, syöttötuolistakin pääsee jo kevyesti pöydälle. 
 
Olen ollut viime päivät tulisilla hiilillä; hoitopäätös tehtiin ilmeisesti alkuviikosta. Vielä ei ole tullut ilmoitusta, mutta suhtaudun realistisesti parasta toivoen ja pahinta peläten. Tai ehkäpä hakemus on jäänyt sihteerin kirjoitusalustan alle, kuten opintotukihakemukseni muinoin… Entisessä elämässä ihmettelin äitejä, jotka surivat jälkikasvunsa hoitoon viemistä. Ipana pääsee ammattilaisten hoteisiin ja kavereiden kanssa leikkimään, mikä siinä oikein maksaa? Pitääkö niitä vuositolkulla kotona hyysätä? Nyt odotan kauhulla toukokuun alkua. Ihmettelen kuinka saan tunnekohut pidettyä aisoissa, kun joudun jättämään parkuvan tytön vieraiden vastuulle. 
 
Talvella vielä uskottelin itselleni, että tähän mennessä eroahdistus olisi laimentunut. Siitä ei näy mitään merkkejä. On hämmentävää, kuinka reipas ja rohkea tyttömme itkee pientäkin poissaoloa. Vessareissu on liian pitkä ero hänen näkökulmastaan. Ja vaikka Annin eroahdistus alkaisikin kadota, omani tuntuu voimistuvan… Kokeneempien äitien kommentit kaikuvat kuuroille korville - periaatteessa tiedän, että en ole jättämässä lastamme susien armoille. Todennäköisesti kevät tekee hyvää meille molemmille, pääsemme hetkeksi kurkistamaan todellisuutta kodin ulkopuolella. Ja vaikka palaan töihin, meille jää vielä paljon yhteistä kiireetöntä aikaa.
 
Anni lyö käsiä yhteen ja seisoo silmänräpäyksen ilman tukea. Pian tyttö tajuaa mitä on tapahtunut ja kaatuu selälleen silkasta ällistyksestä. Pää osuu kevyesti tuolin jalkaan, itku tulee enemmän säikähdyksestä kuin kivusta. Nostan pienen ylös ja pidän tiukasti sylissä. Kyynelet sekoittuvat omiini, sama suola molemmissa.