"Äitti." Vieno ääni kutsuu läpi horteisen unen, tukkoisen olon ja jomottavan päänsäryn. "Äiti!" Tarkistan tilanteen ja jatkan köllöttelyä, onhan kotipäivä. Anni on sanonut minua äidiksi jo parisen kuukautta. Olinpa miten väsynyt tai kiukkuinen tahansa, pehmenen kuullessani nämä äänteet. Pyöreäpäinen olento, joka vielä vuosi sitten ryömi. Nyt hän on kasvattanut takatukan ja syö lusikalla. Ja kutsuu minua äidikseen. Tunne on sama kuin raskaana tuntiessani vauvan liikkeet - kuin perhosen siiven hipaisu, joka täyttää mielen ilolla. (Myöhemmin vahvoja muljahduksia, kantapään tömähdyksiä).

 

Jo ennen Annia äiti on yksi tärkeimmistä sanoista. Jostain syystä äiti tuo mieleen kaulitun pullataikinan, vaikka oma äitini ei juuri leiponutkaan. Äiti merkitsee lohtua ja turvaa. Maailma murjoo, mutta äitiin voi luottaa. Tietysti äiti on välillä ärsyttäväkin. Kukapa ei olisi. 

 

Sanalla on myös kääntöpuoli. Äidit jotka pätevät ja arvostelevat. Tulevat raskaaksi taikaiskusta ja pitävät siksi itseään muita parempina. Eivät ymmärrä, että kaikille se ei ole mahdollista. Valmistavat valmisruokaa valkea paperihattu päässä.

 

Rakas sana on myös niitty. Kuulen sen pyöreästi mummon sanomana, kun aurinko paistaa puun takaa ja tekee kuvioita lattiaan. Ilmassa on jauhopölyä ja kohta varmasti kädessä pala lämmintä rieskaa, jonka päälle voi sulaa. Niityllä, tai ainakin sen reunalla kukkii kesä. Kissankellot, tervakukat, ruiskaunokit, päivänkakkarat, mansikat. 

 

Kontrastia niitylle tuo Saimaa. Pärskyvä ja sininen, viileä, elävä. Lokkien rääkäisyt ja mieto suomujen tuoksu. Tai tyyni, satiinipintainen, niin hiljainen, että itsekin puhun vaimealla äänellä. Kalan jättämät renkaat veden pinnassa, airon pehmeä plumpsahdus.