Ilmoittauduit varaisäksi heti isän kuoleman jälkeen. Otin tarjouksen vastaan liikuttuneena ja huvittuneena; soitimme ehkä kerran kahdessa vuodessa. Henkinen läsnäolo oli kuitenkin tärkeää. Muistin sinua postikortilla syntymäpäivänä ja tiesin, että ilahtuisit aina kun tapaamme. 

 

Äänesi toi kaiun lapsuudesta. Samalla tavalla kuin Jukka Virtasen ääni tuo mieleeni Rosvo Rudolfin seikkailut, sinun äänesi liittyy kesään, nuotioon, viininpunaiseen soutuveneeseen, lempeän ironisiin elämänohjeisiin. Kerroit aina kuinka tungin käsiä pinnasängyn välistä ennen kuin osasin edes seisoa. Pelottelit, että tukkani muuttuu mustaksi, jos juon maidotonta kahvia. Vähän isompana neuvoit, että krapula karkottuu parhaiten syömällä pieniä ruisleipäpalasia (ihmettelen vieläkin, miksi ne piti pilkkoa). Totesit vakavana, että hiukset on syytä pitää lyhyenä - näin välttyisin papiljottien pitämiseltä. Tituleerasit itseäsi Clark Gableksi ja sen vielä hyväksyin, olittehan molemmat tummia, solakoita ja tummakulmaisia. Sitä en ymmärtänyt miksi Gable vaihtui Pöyhöseksi. Yhdennäköisyyttä teissä ei ainakaan ollut.

 

Olit isän nuoruudenystävä. Teillä oli ehtymätön varasto tarinoita menneiltä vuosilta, ne kerrottiin matalalla äänellä ja partaan nauraen. Voi noita aikoja, milloin pukeuduttiin teryleenihousuihin ja ajeltiin sorateitä suoraan mökille tai keskelle Eurooppaa… Eilen laskin haudallesi punaisen ruusun raskain mielin. Teitä on taas yksi vähemmän. Korttiin kirjoitin Gummisedälle, kuten aina, vaikka et ollutkaan setäni. Päätin lausua kummin suomalaisittain. Eihän siitä mitään tullut. Tiedät kuitenkin mitä tarkoitin - lämpimästi muistaen.