Pienestä voikin ihminen tulla iloiseksi. Ennakkotiedoista poiketen aamulla ei satanutkaan vettä. Pyöräilimme Annin korvakontrolliin leppeässä syyssäässä tytön taputellessa farkkujeni takataskuja. Tarkastus läpäistiin kirkkaasti. Sen kunniaksi kaarsimme vielä lähikauppaan ostamaan turhuuksia: karjalanpiirakoita, naistenlehden ja siivousaineita. Ilonaihe oli sekin, että nappula sai luskoitua jugurtin itse suuhunsa. Käsittämätöntä.

 

Eilen kaikki takkusi. Töissä lipesin väittelyyn johtajamme kanssa. Ehkä meillä on häiriö kommunikaatiossa, koska näitä dialogeja syntyy kuin tyhjästä. Olen hankalan ihmisen - tai mikä vielä pahempaa - hankalan naisen maineessa. Aktivoiko keski-ikä sisäisen noitani? Sen lisäksi kaikki projektit junnasivat. Yhden sähköposti ei hyväksynyt liitteitä, toinen lähetti tulkittavakseni ruotsalaisia harkanvarpaita. Kävin hammaslääkärissä, jossa pieni reikä paljastui hammaslääketieteelliseksi ihmeeksi: keskellä tervettä legoa piileksi pelkkää kariesta. Nyt edessä on parhaimmillaankin juurihoito. Naama puuduksissa ja 70 euroa köyhempänä poljin jatkamaan jumittavia töitäni. Banaanin voimalla ähräsin iltaseitsemään, eikä saavutuksilla juuri voinut kehua. Raahustaessani pyörän luo olo oli epätodellinen. Muutuin astraalihahmoksi, joka tarkasteli tapahtumia yläilmoista.

 

Mutta tänään on uusi päivä. Tähän mennessä olemme jo käyneet lääkärissä, imuroineet, pesseet pyykkiä ja tiskanneet koneellisen. Anni on päiväunilla. Nyt on sopiva hetki viettää laatuaikaa hyvän kirjan parissa. Ja nautin kovasti siitä, että teen vain vajaata työviikkoa.