On kiva mennä valmiiseen pöytään. Anni huolehtii siitä, ettei hetki ole pelkkää autereista lorvimista. Tarjoilussa on puutteita, jotka edellyttävät edestakaisin pomppimista, pyyhkimistä ja tuotteiden keräilyä lattialta. Parin edellisen viikon aikana kehitysideoita on tullut tavallista enemmän. Lähes jokaista operaatiota edeltävät pitkälliset neuvottelut, jotka yleensä päättyvät toisen osapuolen kyyneliin ja lattialla kieriskelyyn.

 

Mutta ulkona mikään ei ärsytä. Piha on puhjennut kukkaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Luonto on äkkiä täydessä touhussa. Muurahaiset raahaavat roskiaan ja linnut pyrähtelevät madot nokassa; mihin tahansa katseen kääntääkin, siinä on liikettä, ääntä ja kuhinaa. Näimme tänään oravan muutaman metrin päästä. Äiti-oravan suussa oli pieni pallo, jota arvelen poikaseksi. (Pallon pinta oli samaa materiaalia kuin äidillä.)

 

Pariin vuoteen en ole tehnyt pihalle juuri mitään laiskanpulskeita ylläpitotoimia lukuunottamatta. Kasvimaalle on heitetty vihantaseos. Kukkapenkit ovat saaneet rehottaa rauhassa villipuutarha-periaatteella, mikä käytännössä merikitsee voikukkia ja vuohenputkia. Meillä menestyvät erinomaisesti myös vuorenkilpi ja raunioyrtti.

 

Nyt tunnen pakottavaa tarvetta ryhtyä johonkin. Vihantaseos ei riitä. Ruohosipuli ei tyydytä. Mielessä risteilee lukuisia ajatuksia, joista useimmat vaativat kärsivällisyyttä, aikaa ja rahaa. Yritän tietoisesti pitää esiinpunkevat ideat kurissa. Pieni kasvimaa tänä vuonna kuitenkin laitetaan. Ja kesäkukat. Ja uusitaan marjapensaat. Ja siirretään pensasmustikat. Ja perustetaan pöytä kahvitteluun, yhdeksän neliön terassi, vuolukivet, vesiaihe, ruusupensaat… Ja uuden keinunhan mies jo tekikin.