Viime viikonloppu oli uskomattoman lämmin. Olimme Kalajoella venetsialaisissa, josta on tullut suosikkijuhlani. Venetsialaisissa yhdistyvät uusivuosi ja juhannus parhaalla mahdollisella tavalla. Tietoisuus kesän päättymisestä on helpompi kestää ilotulituksen ja lukemattomien ulkotulien loisteessa. Ehkä juuri luopumisen tuska tekeekin juhlasta ainutlaatuisen.

 

Sitä mukaa kun lauantai-ilta alkoi hämärtyä, syttyi kynttilöitä rannoille ja mökkien pihoille. Pakkasimme perheemme autoon ja lähdimme ällistelemään näkymiä Särkille. Tänä vuonna oli luvassa ihmeellisempi ilotulitus kuin koskaan, yli 1800 rakettia. Pienin perheejäsen simahti kuitenkin vaunuihin jo pari tuntia ennen h-hetkeä. Päätin lähteä nukkuvan tytön kanssa mökille. Muu ryhmä, serkut, mummo, pappa jne. keskittyivät juhlahumuun.

 

Mökillä mieliala oli ulkopuolinen kuunnellessani naapurien ilakointia ja siemaillessani olutta terasilla vähin äänin. Otsasuoni tykytti, kun mökkiläiset ampuivat raketteja aivan Annin nukkumispaikan vieressä. Kuin ihmeen kaupalla tyttö jatkoi uniaan. Harmitti että en olisi todistamassa virallista, taidokasta ilotulitusta ja samalla olin tyytyväinen, että pieni olisi turvassa pahimmalta meteliltä. Yritin kuvata valoja käsivaralla onnistumatta siinä. Muut joivat kuulemma samppanjaa. Yliarvostettu juoma, tuhahtelin itsekseni. 

 

Juuri kun olin vaipumassa synkkyyteen, mökin pihaan kaartoi auto. Mies jättänyt tulitukset sikseen ja tullut pitämään seuraa minulle. Lämmin ilta ja tähtitaivas tarjosivat hienot puitteet juttutuokiolle. Istuimme rannalla kylki kyljessä olutta maistellen. Annin syntymän jälkeen yhteistä, rauhallista aikaa on ollut liian vähän. Arkikeskustelut käsittelevät käytännön toimia, roskien viemistä, vaippojen ostamista. Nyt emme puhuneet mitään järkevää. Lopulta näimme myös ilotulituksen latvat puiden yläpuolella. Enkä tiedä, olisiko ilta voinut olla onnistuneempi.