Parantolatoiminta on jatkunut läpi viikonlopun. Tuulikin kävi lääkärissä ja sai nipun reseptejä, hänen flunssansa ei onneksi ole vielä edennyt jälkitauteihin. Vesku on ainoana selvinnyt puhtain paperein. Nuori mies on varustettu rautaisella vastustuskyvyllä.

 

Ikkunasta käsin olemme saaneet nauttia loistavista talvikeleistä. Lumesta kimaltavat puut piirtyvät häikäisevän sinistä taivasta vasten. Ohi on lipunut muutama hiihtäjäkin, mutta ei kovin montaa. Pakkanen rajoittaa harrastustoimintaa. Mekin voimme hyvällä syyllä viettää laatuaikaa neljän seinän sisällä. Perheviikonloppu on tehty lohikeitosta, irtokarkeista, saunasta, elokuvista ja Kiira Korven EM-hopeasta. Mies nukahtaa päiväunille joka toinen tunti.

 

Vuokrasin pitkästä aikaa pari elokuvaa, Cameron Diazin tähdittämän Bad teacher sekä Terrence Malickin ohjaaman The Tree of Life. Ensimmäinen oli pettymys, vaikka en siltä paljon odottanutkaan. Leffa on jokun arvostelijan mukaan virkistävänkin ilkeä ja epäkorrekti, olkoon sitten niin. Jälkimmäisellä oli hyvä testata viihteelliseen kerrontaan tottuneen perheen kärsivällisyyttä. Elokuva ei väännä mitään rautalangasta, vaan antaa kuvien kertoa. Mitä, se riippuu vastaanottajasta. Itsellekin pitkät otot tulivuorenpurkauksista ja dinosauruksista alkoivat olla jo liikaa. Kaikesta huolimatta tämä leffa jäi päähän pyörimään. Vangitsevat näkymät ja ilmaan heitetyt kysymykset kaiken tarkoituksesta.

 

Näissä tunnelmissa lähdin ulos kameran kanssa. Ilman käsineitä ja kumisaappaat jalassa, auringon sumentamin silmin. Hetken päästä olikin hienoa palata sisälle kahvikupin ja sohvan pariin. Miehen jalka toisella puolella, toisella lämmin patteri. Tuuli leipoo tarmokkasti omenapiirakkaa. Anni intoilee ja hyppää syliin. Eikä minulta mitään puutu.