Istuimme Annin kanssa säkkituolissa ja bongasimme tähtiä. Metsän reunaan ilmestyi kaksi tuikkua omille paikoilleen. Kuu oli jossain reunassa, tällä kertaa aivan täysi valkoinen pallo. Yhtäkkiä näen kolmannen tähden! Se singahtaa ylitsemme ja katoaa silmänräpäyksessä. Tumma sametinsininen taivas, selkääni vasten kikattava tyttö, maiseman epätodellinen hohto… Toivon nopeasti jotain, mitä vain päähän pälkähtää. Toista lasta. Mitäh!? Tajuan ajatuksen älyttömyyden ja yritän äkkiä perua toiveen. 
 
Kiva kaupan kassa jäi äitiyslomalle ajat sitten, hänellä on laskettu aika ensi maanantaina. Toinen perhevalmennusryhmän pariskunta lisääntyi jo syksyllä. Monet muutkin niistä, jotka jakoivat kanssani ensimmäisen lapsen odotuksen, ovat jo kahden ipanan äitejä. Alussa perheuutiset aiheuttivat haikeutta. Tunsin itseni ulkopuoliseksi, eri tavalla kuin lapsettomana. Nyt tiedän mistä jään paitsi. Kaikesta siitä pakahduttavasta ilosta ja uuden ihmisen ihmeestä ja närästyksestä ja raskausarvista ja synnytyksestä ja alkuajan pöllämystyksestä. Nyt ehkä osaisin ottaa rennommin ja nauttia kaikesta. Tai sitten pelätä enemmän ja tiedostaa riskit. 
 
Täytän ensi kuussa 43. Se on riittävä syy olla poikimatta. Minun kohdallani vauva ei muutenkaan ole itsestäänselvyys eikä edes todennäköistä. Teoreettisestikin ajatellen toinen (käytännössä neljäs) lapsi olisi erittäin haastava rasti. Emme mahtuisi normaaliin autoon. Huoneet loppuisivat kesken. Hermot eivät kestäisi, toinen äitiysloma, talous romahtaisi, kestäisikö kroppakaan enää. Parisuhteesta puhumattakaan. Millään tasolla perheenlisäys ei ole varteenotettava fantasia.
 
Kerroin miehelle tähdenlennosta. Hän tiedusteli toivettani, nolotti kertoa. Illalla asetun taas ikkunan eteen ja bongaan tähtiä. Ja kun näen kirkkaan vilahduksen, tiedän mitä toivoa. Työhuonetta, terveyttä, iloista yhteiseloa, rakkautta, täydellisiä kenkiä, kärsivällisyyttä. Siinä näin aluksi. Ja ulkomaanmatkakin olisi ihan kiva.