Viikko sitten testasin miehen kannustuspalkkioksi saamat lumikengät. Kevyt teputtelu auringonpaisteessa antoi harrasteesta idyllisen vaikutelman ja päätin uudistaa kokemuksen tänään. Nyt tavoitteena oli hieman haasteellisempi metsälenkki. Hilpeänä kiskoin oksakuvioiset kenkulit jalkaan. En vaivautunut polulle, vaan lähdin oikomaan keskeltä peltoa. Sitä vartenhan lumikengät on keksitty!

 

Välillä hanki jaksoi urheasti kannatella elopainoani. Kun humpsahdus sitten tuli, se oli sitäkin kokonaisvaltaisempi. Osan matkasta reitti kulki suuren sorkkaeläimen jälkiä seuraten. Hirvi, päättelin. Kuin  varmistaen lajinmäärityksen otus oli vääntänyt seuraavaan mutkaan höyryävät papanat. Toivoin hartaasti, että emme törmäisi matkan varrella, vyötäröön asti hangessa minusta ei olisi juuri vastusta - puhumattakaan siitä, että pääsisin kirmaamaan pakoon. Merkeistä päätellen myös hirvi oli vajonnut kinokseen polviaan myöten. Metsän kruunupäällä lienee kuitenkin minua enemmän valmiuksia etenemiseen.

 

Hakkuuaukea osoittautui todelliseksi haasteeksi. Nietokset olivat kasautuneet epätasaisesti eikä etukäteen voinut tietää, putoaisiko kaulaa myöteen lumeen. Suksisauvat toimivat henkisenä tukena, mutta tosipaikan tullen sauvakin upposi tuntemattomaan rannetta myöten. Pipo alkoi kuumottaa päätä ja nenä valua. Kiitin onneani siitä, että metsäneläimiä lukuunotamatta kukaan ei nähnyt taaperustani. Ja siitä, että en ottanut Annia rinkkaan, kuten voimani tunnossa suunnittelin. Vastuksista huolimatta liikunta tuntui varsin tehokkaalta. Flunssan kourissa kroppa vaati voimakkaita makuja kuten suklaata. Se alkaa pikkuhiljaa näkyä.

 

Ilo oli suunnaton, kun puolentoista tunnin kuluttua koti alkoi häämöttää puiden välistä. Tuuletin kepit korkealla. Posket punaisina riensin perheen ja glögimukin pariin. Pari vastaavanlaista lenkkiä viikossa edistäisivät kesäkuntoon pääsyä. Seuraavalla kerralla mukaan täytyy varata ainakin motivoivaa musiikkia.