Ilmoitin Annille, että nyt lähdetään pulkkailemaan. Tyttö tökkäsi uudet Crocsit jalkaan ja kipitti ulko-ovelle. Ilme oli epäuskoinen, kun aloin kasata keoksi toppatakkia, housuja, kypärämyssyä, välihousua, topparukkasta, talvikenkiä… Lämpöön ja hepeneisiin oli pelottavan helppo tottua. Illuusiot karisivat nopeasti, kun sommittelin taas pienelle vaatteita hikikarpalot otsalla. Tätähän tämä olikin. Mutta saamme Annin kanssa vielä nauttia lomasta! Mies ja teinit suoriutuivat töihin ja kouluun parin tunnin yöunilla. 
 
Joulusta tuntuu olevan ikuisuus. Suuntasimme Fuerteventuralle heti pyhien jälkeen, pois Hannu-myrskyn jaloista. Ennakkoluuloistani huolimatta matka meni hyvin. Emme saaneet ruokamyrkytystä eivätkä rahat päätyneet taskuvarkaan kynsiin. Aurinko hemmotteli talven ja suklaarasioiden keskeltä tempaistua, väsähtänyttä mieltä. Pelasimme tennistä, minigolfia ja lentopalloa. Zumbasimme, uimme, autoilimme, pyöräilimme. Nautimme mitä tahdoimme seisovista pöydistä. Nyt Anni vaati aamulla pää kallellaan pullaa sämpylän tilalle. Pienen makuaisti ehti jalostua siihen muotoon, että ravinnoksi kelpaisivat lähinnä appelsiinit, croissantit ja ranskalaiset perunat. Suklaamoussekin käy hätätapauksessa. (Tiukka linja ravinnon suhteen hieman lipesi, myönnän.)
 
Mutkatonta reissuäitiä minusta ei kehkeytynyt. Luulot otettiin pois heti menomatkalla, kun kesken unien herätetty Anni menetti hermonsa. Tyttö karjui lentokoneessa selkä kaarella suostumatta ummistamaan silmiään. Vaippojen vaihto koneen vessassa oli avartava kokemus. Ilman sitäkin olisin pärjännyt… Muumi-karkit olivat kovaa valuuttaa kiperissä tilanteissa. Anni paljasti pohjalaisen tinkijän luonteensa; tyttö vaati toista namia ennen kuin ensimmäinenkään oli vielä suussa.
 
Vähitellen rytmi löytyi ja pieni kotiutui uuteen ympäristöön. Vaalea palleromme sai paikallisten huomiota osakseen ja piti sitä itsenstäänselvänä. Sopeuduimme ongelmitta lomalaisiksi, myös teinit näyttivät viihtyvän. Onnistuneen matkan jälkeen kotiinkin oli kiva tulla.