Tänään otimme aikalisän. Sekavan yön jälkeen kyljessäni oli väsymystään parkuva, nuhainen tyttö. Vaippa oli irronnut öisen koreografian hektisimmässä vaiheessa ja patja kauttaaltaan kostunut. Suoritimme aamutoimet perinteisessä järjestyksessä. Potta, halaus, vaipat, halaus, aamupala, sylitys - joka käänteessä korvia koetteleva parku. Pieni rauhoittui vasta kun asetuimme sohvalle vaakatasoon. Kohta silmät painuivat kiinni ja tuhina alkoi. Päiväunet ennen aamukahdeksaa. Tässä vaiheessa meidän pitäisi olla jo pakkasessa polkemassa kohti päiväkotia. Päätin, että lähdemme pari tuntia myöhemmin, vaikka se tietääkin töiden kasautumista ja ehkä myös päiväkodin päiväjärjestyksen sekoittumista.

 

Viikon verran Annin nukkuminen on ollut kiven takana. Ehdin illalla rallatella kaikki tuntemani unettavat säkeet Tiernapojista Nälkämaan lauluun, eikä tulosta synny ennen kuin olemme kaikki peittojen alla ja valot sammutettu. Yleensä mies nukahtaa ennen Annia, ehkä minäkin. Hoen monotonisesti: Nyt on yö, nyt nukutaan. Vastauksena on yleensä iloista kikatusta ja pyörimistä, ehkä potku leukaan. Taas kerran mietin unikoulua, mitä ikinä se tässä vaiheessa tarkoittaakaan. Miksi lapsille nukkuminen onkin niin vaikeaa?