Helmikuussa katse hakeutuu valoon. Lähes kaikissa ottamissani ulkokuvissa esiintyy puu, jonka takana kuultaa aurinko. Muutaman puun takana on kuu. Aamulla en tarvitse enää pyörässä lamppua eikä kotiintullessakaan ole susipimeää. Akkujen lataus käynnistyy pikkuhiljaa, tänään tiedän että huomenna ollaan päivä lähempänä kesää. Tai kevättalvea, pitkiä hiihtolenkkejä, pisamia.

 

Koti alkaa vaatia sisustustoimenpiteitä. Luulin jo vihreän valtakauden olevan ohi, mutta yhtäkkiä tajuan, että juuri sitä tarvitaan. Nyt ehkä vähän toista sävyä ja lisäksi vaalean turkoosinsinistä. Sisustuslehdet lisäävät vettä myllyyn. Suloiset Sukat makkaralla -lasit olisivat vastaus serviisin puutteisiin, mutta tiedän, ettei niiden hankinta ole järkevää. Sen sijaan Annin sänky täytyy päivittää ja muutaman kalusteen paikkaa vaihtaa. Toiveissa on uusi hylly miehen taskukirjakokoelmalle ja perhepotrettien esillepano. Haaveilen seinästä, jossa kuvia voisi helposti vaihtaa. 

 

Pakkaset ovat hellittäneet, nyt saamme uutta lunta. Aamulla laskimme vielä pari pulkallista mäkeä, mutta nyt se olisi jo haastavaa. Joutuisi hengittämään puuterilunta, jota sataa vaakana. Viima ulvoo ikkunanraossa. Vitivalkoinen vihloo otsaan. Olen taas kipeä. Pieni kuume on nakertanut elinvoimaa parisen viikkoa. Viikonlopun valopilkkuja olivat maailman kauneimmat lumikengät, päiväsauna ja eiliset vieraat. Sain taas pätevän syyn leipoa pullaa. Jos alkaisi laskeutua paastoon ja virittää itseäkin kesäkuntoon.