Annille on iskenyt hirveä himo omenoihin. Nyt kun omatkin puut lykkäävät ällistyttävää satoa, on mahdotonta liikkua niin, ettei omppuja näkyisi jossain. Keittiössä on kulho syötäväksi ja osan keräsin piirakkaa varten. Aina kun tyttö näkee jossain omenaa muistuttavan pyörylän, pieni etusormi hakeutuu kyseiseen suuntaan ja vaatimukset alkavat. Jos mitään ei tapahdu, tilanne kärjistyy itkuksi. Normaalia käytöstä pienelle lapselle eikä siihen tarvitse reagoida mitenkään. Ei kaikkea tarvitse saada. Mutta kun kohteena on periaatteessa tervelliseksi luokiteltu kotimainen elintarvike, olen antanut periksi aika monta kertaa.

 

Eilen kohtuullinen omenakiintiö taisi ylittyä. Siihen ainakin viittasi koko yön kestänyt kova itku, jota säestettiin ilmavaivoilla. Tosin välillä Anni piteli korvia ja välillä kaiveli hampaita, ehkä syytä oli kaikissa näissä. Tai jossain muussa, mitä en osannut diagnosoida. Joka tapauksessa valvoimme pitkästä aikaa itkun vuoksi ja yritimme saada tilanteen rauhoittumaan. Välillä mies haki tuttipullolla vettä ja Tuulikin kuului heränneen. Minä väännyin epäinhimillisiin asentoihin, että saisin kannateltua lasta optimaalisesti ja että hän saisi pitävän otteen hiuksistani. Niistä tuntuu olevan lohtua kaikissa tilanteissa. Päänahka hellänä tiedostin, miten pienet varpaankynnet pureutuivat vatsaani. Avuttomuus iski. Olisin tehnyt mitä tahansa, että typykällä olisi ollut parempi olo. En vain keksinyt mitä.

 

Tänään on omenaton päivä. Aamu on ollut lähes yhtä itkuinen kuin yö, mutta siihen saattaa vaikuttaa väsymyskin. Nyt viimein Panadolin tai jonkun muun voimalla pieni sai unen. Toivottavasti perheemme työläiset ja koululaiset jaksavat päivän kunnialla valvomisesta huolimatta.