Kosteus jatkuu. Koko maisema valuu vettä. Vaikutelmaa tehostaa ulos ripustettu litimärkä lakana, kuin Dalin kello. Eilen tein lohdukkeeksi ruokaa, joka lämmittäisi sisältäpäin: perunamuussia ja jauhelihakastiketta. Tuntui ettei tämäkään ole vielä riittävän tehokasta, joten laitoin pannukakkutaikinan vireille. Kesken perunankuorinnan ilmestyi Tuuli viuluineen. Tyttö toi sananmukaisesti värin harmaaseen iltapäiväämme; punaiset housut, pinkki huppari ja iloinen helskyntä. Anni pääsi saman tien isosiskon syliin. Niin iso kuin pienikin tyttö nauttivat lähelläolosta.
 
Tuuli oli viikonlopun kisoissa ja näki uudistetun olohuoneen ensimmäistä kertaa. Teini on lahjomaton kriitikko, joten jäin odottamaan mikä olisi tuomio.
- Ihan erilainen. Ei näytä omalta kodilta.
- Siis huono?
- Ei, paljon hienompi. Tosi hyvä.
Se siitä sitten. Hakaneuloilla ripustetut kangaspalatkin menevät täydestä, vaikka tarkoitus oli hankkia lähipäivinä ihka oikeat verhot. Pian saan vahvistusta myös kokkaustaidoilleni, kun Tuuli mainitsee minun tekevän maailman parasta jauhelihakastiketta. Mummo valmistaa tunnetusti parhaan kalakeiton ja letut, mutta on saanut varteenotettavan haastajan kastike- ja pannukakkusarjassa. Olen otettu palautteesta. Tyttö on piipahtamassa kesken äitiviikon, mikä tekee hetkestä erityisen, istumme vierekkäin ja vaihdamme kuulumisia.
 
Olin aiemmin suunnitellut hankkivani lampunjalkaan uuden varjostimen, joka toimisi väripilkkuna olohuoneessa. Päädyin keväisen mustaan. Kun valaisin on viritetty, näkymä on uhkaavan valju ja alan jo epäillä visiotani. Mutta kun mies istuu tyttöjen kanssa sohvalla, tajuan jotain, mitä en aiemmin ole edes ajatellut. Ihmiset täydentävät sisustuksen.