Yksi sisustusidea johti taas toiseen. Päätin, että vanhan kirjahyllyn alakaapit otetaan uusiokäyttöön. Valkoisella kalusteella tasapainotettaisiin ruohonvihreän pikkupöydän ärhäkkyyttä. Mies oli jo aamulla etsinyt kaapin varastosta, hionut sen, purkanut ovet, etsinyt maalit ja virittänyt osat sopiviin asemiin. Näin täyden palvelun äärellä on lievästi hölmö olo. Mutta en valita, nyt voin keskittyä pääasiaan eli maalaamiseen. Sain taas toteuttaa itseäni sutimalla keltaista mäntypintaa piiloon.

 

Talo näyttää nyt erilaiselta kuin muuttaessani tänne vajaat kuusi vuotta sitten. Entinen emäntä oli mieltynyt mäntypuuhun ja sitä löytyikin lattiasta kattoon. Olohuoneen keskipisteenä toimi kirjahylly lastattuna lasten kuvilla ja koriste-esineillä, huipentumana posliininorsun mallinen valokuvakehys. (Kuvassa nelihenkinen perhe silloin, kun kaikki oli vielä hyvin). Ikkunoita somistivat ex-tyttöystävän laatimat keinokuitupitsiverhot ja lattioita kaikilla sateenkaaren väreillä kudotut räsymatot. Rintamamiestalo oli siisti ja kodikas. Tuijotin vain sinikukallista plyyshisohvaa ja mietin: tästä pitäisi tulla kotini.

 

Valmiiseen talouteen muuttaminen on mielenkiintoista. Nainen haluaa huushollista omannäköisen. Puolison saa ehkä puhuttua mukaan sisustusprojekteihin, mutta entä nuoret? Heille tämä on tuttu ympäristö rakkaine esineineen. Jo ero sinänsä aiheuttaa ei-toivottuja muutoksia. Mihin uskaltaa kajota, ettei menetetä jotain korvaamatonta? Ovatko riemunkirjavat ja nuhjaantuneet pyyhkeet muistoja tärkeistä hetkistä? Entä satiinilakanat, jotka liimautuvat ihoon eivätkä pysy peiton päällä? Yritin ottaa asian puheeksi hienovaraisesti. Päivittelin siis kukallisen sohvan kamaluutta ja mies ihmetteli onko siinä todellakin kukkia. Tärkeintä olisi saada makuuhuone viihtyisäksi. Aloitimme - yllätys - mäntypaneelin maalaamisella. Uudet vetimet kaappeihin, romua pois, säilytysjärjestelmä, raikkaat petivaatteet. Ja voilà, huone alkoi näyttää omalta.

 

Sen jälkeen seurasi verhoja ja mattoja, sohva, tietysti tyynyjä, kaappeja, hyllyjä, tuulikaapin ja eteisen maalaus, pirttikaluston maalaus, kuvien karsiminen ja ripustus seinälle… Kun yksi kohde toteutui, mielessä piirtyi jo seuraava siirto. Perhe oli hengessä mukana, tai siis mies ja Tuuli, Vesku ei kommentoinut. Rohkenin jatkaa valitulla linjalla. Lohduttauduin sillä, että lapsilla olisi ainakin omat huoneensa, jotka voisi pyhittää tärkeille asioille. Anoin maalauslupaa seinä kerrallaan ja huomasin, että odottelu tekee hyvää. Ajan mittaan ideat jalostuvat. Tilankäyttötarpeetkin vaihtelevat; muuttaessamme yhteen en voinut kuvitella, että saisimme vielä lapsen. 

 

Kaappi odottaa pintaansa toista maalikerrosta ja sopivia vetimiä. Monta muutakin ajatusta on hautumassa. Sadat taskukirjat toiseen paikkaan,  yläkertaan johtavan rappukäytävän maalaus, keittiökaakelit, uusi liesi ja liesituuletin, televiso, Annille oma huone, sienijakkara… Minulla on aikaa. Kodin ei tarvitse valmistua kertaheitolla. Kaikki ei käy yhteen ja se täytyy vain sulattaa. Kerrostumat ja entinen elämä saavat näkyä. Pääasia että kaikki viihdymme täällä, että kaikkien tarpeet on huomioitu. Että tunnemme olevamme kotona.