Yläkoulun seitsemäs luokka kävi eilen sankarihaudoilla. Tuuli protestoi kohtaloaan: seiskaluokkalaiset joutuisivat kävelemään jonossa ja ihmettelemään tylsiä hautoja, sillä välin kun ammattikoululaiset saisivat nauttia vapaapäivästä. Ette joutuneet kuitenkaan rintamalle, totesin kuivasti. Tajusin, että tälle sukupolvelle sota on etäistä ja ikävystyttävää, ellei sitten ole kyse elokuvasta. Teinit eivät ole kuulleet mummojen kertomuksia siitä, kuinka pommituksia juostiin karkuun tai kuinka jouduttiin jättämään oma koti. Kuinka tiukasti piti painautua ojan pohjalle, kuinka paljon pelotti.

 

Onneksi isovanhempamme jaksoivat sinnitellä. Saamme nyt nauttia vapaudesta ja elää kuten tykkäämme. Saamme matkustaa minne haluamme, saamme uskoa tai olla uskomatta. Jokaisella sukupolvella on omat vastoinkäymisensä. Silti tuntuu, että olemme päässeet helpolla. Toivottavasti emme koskaan joudu kokemaan samaa kuin sotien aikainen sukupolvi. Kunpa muistaisimme.