Irman kommentin innoittamana olen ryhdistäytynyt tuttiasiassa. Apuvälinettä käytetään vain silloin, kun väsymys ylittää kriittisen rajan. Uninen Anni tarttuu äitiä hiuksista ja vaatii selväsanaisesti tuttia. Jos sitä ei ole näkösällä, päätyy peukku suuhun. En enää varusta kapinetta mukaan pihaleikkeihinkään, vaikka tutti on toiminut käyttökelpoisena suodattimena kiviä, lunta ja muuta ei-toivottavaa naposteltavaa vastaan. 

 

Kaksi vuotta on deadline. Silloin luovumme tutista lopullisesti. On kuulemma syytä varautua viikkoja kestävään kiukutteluun. Miten siihen varaudutaan? Korvatulpilla, suklaalla, punaviinillä, terapiasessiolla? Olemme saaneet iloksemme voimakastahtoisen tytön. En yhtään epäile, etteikö hän tekisi kaikkensa palauttaakseen saavutetun edun. Tutti on ollut pettämätön lohdun lähde, myös vanhemmille helppo rauhanturvaaja kriisitilanteissa ja julkisilla paikoilla.

 

Vastasyntyneen suuhun lyötiin tutti jo sairaalassa minulta mitään kysymättä. Pinkki muovikapistus näytti valtavalta pienen käärön suussa. Kotona kasasin äänenvaimentimia lasipurkkiin, josta apu oli nopeasti löydettävissä. Osa hajosi, osa unohtui johonkin, matkan varrella valikoimaa täydennettiin kaupoista ja huoltoasemilta. Oli kitaratutti, riikinkukkotutti, Marimekkotutti, lila ja monta vihreää tuttia. (Odotusaikana pyrin sukupuolineutraaliin värimaailmaan.) Tuntuu uskomattomalta, että vauvaväline ei kohta enää kuuluisi kotimme varustukseen. Hienoa ja tietysti myös haikeaa, kun minusta on kyse.

 

En ajatellut ryhtyä vieroituksessa yhtä radikaaleiin toimenpiteisiin kuin aikoinaan pikkuveljeni kohdalla. Kyllästyneenä vauvamaiseen ilmiasuun tuuppasin veljen tutin housuihini, eikä poikaparka enää sen jälkeen kysellyt tuttinsa perään. Annin tutit lähetämme niitä tarvitsevalle. Ruotsin prinsessa Estelle on vahva ehdokas. Tai ehkä toimitammekin kaikki hienot tutit Pikku Kakkosen Tuttiputkeen...