Viime yönä yritin ängetä sänkyyn nukkuvan mieheni ja Annin väliin. Sommittelin jäseniäni tyhjiin kohtiin, kunnes hankala asento alkoi muistuttaa epäkeskoa hakaristiä. Mietin että nyt omaa tilaa on aika vähän. Kaikki elämän mittaan saavutetut yksityisyyden linnakkeet on luovutettu yhteiseen käyttöön. Jopa viimeinen privaattialue, vessa, toimii avoimien ovien periaatteella. Arki-iltaisin en ehdi ajatella kokonaista ajatusta loppuun ilman keskeytystä.

Toisinkin on ollut. Muistan, miltä tuntui herätä painajaisesta yksin leveässä sängyssä. Kaksiossa toinen huone oli liikaa, ääni kimposi tylysti seinästä toiseen. Kun töiden jälkeen palasin, kaikki oli täsmälleen samoilla paikoillaan - kahvikeitin päällä, mikäli olin sen unohtanut. Sain itse päättää televisiosta katsottavat ohjelmat ja sain sulkea koko toosan, jos mieluummin luin kirjaa. Kauneuspurnukat olivat vain minun käytössäni, samoin tietokone. Rauhalliset, pitkät unet, aamulenkit, salikäynnit…
 
Pam. Havahduin, kun Anni potkaisi leukaan. Tämä on nyt minun elämääni. Kyljessä kiinni kaksi lämmintä, tuhisevaa hahmoa. Pieni tyttö ja iso mies. Välillä kaipaan omaa tilaa, mutta vielä tulee aika, kun ikävöin näitä päiviä ja öitä. Teinit lähtevät maailmalle ja Anni kasvaa, enkä saa häntä viereeni vaikka houkuttelisin.
 
Haaveilen omasta työhuoneesta pihan reunalla. Voisin sisustaa sen kuten tykkään, poiketa tuolloin tällöin omien askarruksieni pariin. Siihen asti blogi saa toimittaa virtuaalisen työhuoneen virkaa. Bittiavaruudessa tilaa riittää ja sisustaakin voisin, mikäli html taipuisi paremmin.