Harmaa päivä alusta loppuun. Välillä sataa räntää, välillä vettä. Voisi luulla syksyksi, ellei tietäisi. Aamu menee Annia lohdutellessa: tyttö satuttaa kätensä ja aristaa sitä kuin koira kipeää käpälää. Kylmällä ja Panadolilla siitä selvitään. Pieni on valppaana, että muistamme pukea uudet kengät jalkaan aina, kun ne joudutaan riisumaan. Lenkkareissa on hohtavaa lilaa.
 
Pakkaan vaatetta Karjalan humanitaariseksi avuksi, osassa oli vielä hintalaputkin tallella. Äitiysruljanssin jälkeen pelasin varman päälle, kaftaanin mallisia kauhtanoita on useampi. Vauvan vaatteita, lakanoita, pienet kenkäparit. Kunpa ne päätyisivät iloksi tarvitsevaan perheeseen. Näen jo mielessäni räjähtäneen kodin, räsymatoin vuoratun lattian, nurkassa kimmeltävän samovaarin ja parven lapsia kurkistelemassa vaatepussiin. Todellisuus on epäilemättä modernimpi.
 
Vettynyt taivas painaa niskaa. Ei jaksa tarttua mihinkään. Nyt tarvitaan piristystä, taikinaterpiaa. Pullaa, ehkä? Laadin taikinan huolella, mielessä lämpimät ajatukset. Kaardemummaa ja voita. Heti alkaa helpottaa. Asetan luomuksen uuniin kohoamaan, päälle pelkkä valo. Purjehdin kumisaappaissa ja esiliinassa kuvaamaan sadepisaroita koivun oksalla. Kaunista. Harmi että tuulee eikä kamera tarkenna. Vuoden luontokuva jää tälläkin kertaa ottamatta.
 
Seilaan takaisin sisälle, mutta tuoksu ei vastaa nousevan pullataikinan aromia. Kurkistan uuniin ja toden totta - asteita on 200. Taikinakulho on sulanut somaksi kastikkeeksi uunin pohjalle, taikina osittain paistunut paikoilleen. Ilma on sakeana imelää movia. Patistan Tuulin Annin kaveriksi yläkertaan, ikkunat auki, liesituuletin päälle. Ei auta. Patistan miehen kanssani kauppaan ja ostamme uuden uunin. Ja taikinakulhon. Ja voita, hiivaa, maitoa. Ja suklaata, sitä tarvitaan nyt. 
 
Päivän valopilkku on tietysti uusi uuni, joka nyt hankittiin olosuhteiden pakosta. Ja Parolan asema, jonne eksyin jotain summamutikkaista polkua. Piristän itseäni suunnittelemalla sisustusoperaatioita. Nyt voisi auttaa porraskäytävän maalaus. Vähintään.