Normaali suomalainen perhe: vanhemmat töissä, lapset, koti, tietysti autokin. Leluja  hiekkalaatikolla, naapureille sanotaan päivää ja näytetään tavallisilta. Rikkeetön idylli kuin pankin mainoksessa, kunnes isä tarttuu aseeseen. Tai johonkin.  Jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan, vai onko siihen sittenkin kaava?

 

Tätä en enää halunnut kuulla. Mielen täyttää suru, viha ja häpeä. Tekisi mieli potkia seinää tai täräyttää jotakin. Tällaisia me suomalaiset olemme. Kun kohtaamme vastoinkäymisiä, olemme vaaraksi rakkaimmille. Kenties joku geeni kääntynyt poikittain, jossain vaiheessa. Kuinka moni pieni koululainen miettii, voiko omiin vanhempiin luottaa? Salatut elämät on kielletty lapsilta, mutta uutisilla ei ole ikärajaa. Hirveimmät tarinat ovatkin tosia.

 

Ehkä aselain muutos korjaisi asian, mutta en jaksa uskoa siihen. Nyrjähtänyt mieli keksii kyllä keinot, jos niin haluaa. Loputon ahdistus, itsetuho, mustasukkaisuus, rahavaikeudet. Mitäpä minä niistä tietäisin. Elämäni on ollut selkeää ja murheet korkeintaan keskivaikeita. Mutta jos tekee mieli satuttaa toista, jos päässä välähtää pienikin ajatus tai edes sen varjo. Silloin pitää hakea apua. Mistä tahansa. Hätä ei lue lakia.