Vanha mekkoni sopii Tuulille yllättävän hyvin. Onhan se tytölle paikoitellen väljä, siinä missä itse täytin koltun ääriään myöten. Silti voin vain ihmetellä. Kuinka tuo on voinut mahtua joskus minun päälleni? Todistettavasti vaate oli ylläni ystävän häissä neljä vuotta sitten.

 

Näyttää siltä, että selvisin ensimmäisestä äitivuodesta melko pienin vaurioin. Paino on palautunut suunnilleen lähtölukemiin, jäsenet toimivat osapuilleen alkuperäistehtävissään. Silti mikään ei ole entisensä. Vyötärö hävisi johonkin ja rinnat - no sanotaanko vaikka, että kynätesti on kohdallani tarpeeton. Aivan kuin koko kroppa olisi pyöräytetty pastakoneen läpi. Olen kiitollinen siitä, että voin pitää vanhoja vaatteitani ja kenkiäni. Tosin monissa paidoissa on turhan lyhyet helmat ja ne tyköistuvimmat voin unohtaa. Hääpuku menisi ehkä korsetin kanssa. Äitien vellovat vatsat eivät johdu pelkästään itsekurin puutteesta, vaan perusteellisesta rakennemuutoksesta.

 

En ole enää nuori. 1960-luvulla valmistettu auto tai kodinkone alkaa olla antiikkia, mutta sen ikäinen ihminen tuottaa vielä uutta elämää. Toki rupsahtaminen vihlaisee, mutta mikseivät elämän merkit saisi näkyä? Naistenlehdessä hehkutetaan, kuinka Penelope Cruz karisti raskauskilot kolmessa viikossa. Karita Tuomolakin näyttää jo ihan entiseltään. Tämä on ilmeisesti standardi, mihin pitäisi pyrkiä. Lapsenteko vaikuttaa moneen muuhunkin asiaan kuin laardin kertymiseen - kaikesta siitä kroppa ei toivu koskaan. Toiset tatuoivat lastensa nimen ihoon, minä en sellaisia kuvioita tarvitse. Anni loi vartalooni uudet kaaret, joita kannan nyt ylpeydellä.

 

Ihmeellisen ohut olinkin neljä vuotta sitten. Olisinpa  tajunnut silloin iloita! Totuus on, että iän myötä keho valahtaa ja virahtaa, painovoiman lait ovat kiistämättömät. Suremisen sijaan täytyy etsiä uusia käyttötapoja ja näkökulmia. Todennäköisesti en enää koskaan näytä niin nuorelta kuin nyt.