Olin jo ehtinyt tottua auringonpaisteeseen. Eilen sitten alkoi sataa juuri kun olimme lähdössä vaunulenkille, mikä pettymys olikaan kärrätä vaunut takaisin varastoon. Tunnin lenkki on muodostunut vuoden mittaan rutiiniksi. Paarustin lähiseudun mäkiä paukkupakkasillakin. (Kävely ei tunnu urheilulta, joten yritän maksimoida tehon keskittymällä ylämäkiin.) Talvella vaunukävelijöitä ei juuri tullut vastaan, ilmeisesti muut noudattivat -10 C asteen pakkasrajaa.

 

Kohdatessani toisen lastenvaunun en oikein tiedä miten pitäisi reagoida. Morjestanko solidaarisuuden merkiksi, kuten motoristit tekevät? Otan yleensä yleispätevän ja myötäelävän ilmeen. Sympatiat suuntautuvat etenkin niihin väsyneen näköisiin vanhempiin, joiden vaunuista kuuluu itkua. Olen ymmärtänyt, mitä merkitsevät ne serpentiinimäisesti mutkittelevat kapeiden renkaiden kaksoisjäljet - todennäköisesti koliikkivauvaa. Anni ei potenut kolliikkia, mutta osaa ilmaista mielipiteensä voimakkaasti. Lähes aina liike ja ratis ilma kuitenkin tainnuttavat pienen. Itselleni kävelyt ovat olleet tilaisuus liikkua ja tuulettaa päätä. Ja ehdoton edellytys mielenrauhan säilyttämiseksi.

 

Vaunulenkeillä tasoittuivat päivähoitopäätöksen nostattamat höyrytkin. Tutustumme ensi viikolla Annin uuteen hoitopaikkaan, ensin keskustelemalla ja sitten käymällä tytön kanssa paikan päällä kahdestaan. Harjoittelemme molemmat uutta rutiinia. Aloitamme myös pyöräilyharjoitukset, kunhan löydämme pienelle kypärän. Tarkoitus on taittaa tuo parin kilometrin matka polkien.

 

Pääsiäiseksi suuntaamme vähän kauemmas: anoppilaan 350 kilometrin päähän. Kyydissä on pitkästä aikaa koko porukka. Hoitolaukkuun on varattava ainakin leluja, lasten cd-levy, kirjoja ja maissinaksuja… Huoltoasemalle pääsemme nyt jo minä ja Annikin, meidän ei meidän tarvitse kököttää autossa syöttöpuuhissa kuten viime kesänä.

 

Anopilla on sopivasti tänään syntymäpäivät. Pidämme yllä miehen suvun perinteitä ja laulamme epävireisen onnittelulaulun heti ovella. 

 

      Iloista pääsiäistä!