Pirjo totesi aiemmassa kommentissaan, että arjessa sorrumme turhanpäiväiseen murehtimiseen, jolla ei ole merkitystä koko elämänkaaren kannalta. Se on totta. En edes muista, miten monta kertaa olen kiukutellut ilmestynyttä puolta kiloa tai muuta ulkonäöllistä asiaa. Miehen kuivausrummussa kutistamat housut aiheuttivat aikoinaan kriisin. Nyt ne eivät mahtuisi muutenkaan enää päälle. 
 
Ehkä pienten asioiden murehtiminen kertoo, että kaikki on hyvin. Isojen vastoinkäymisten kohdatessa mittasuhteet muuttuvat. Ulkonäkö unohtuu ja tärkeintä on, että elämän peruspilarit säilyvät. "Jos rehellisesti sanon, niin yksityiselämäni menee nyt päin helvettiä", tokaisi nuori japanilaismies televisiokameralle. Paljon sanottu hillityn kulttuurin edustajalta. 
 
Toisaalta myös elämän huippukohdissa pienet murheet unohtuvat. Rakastunut näkee ongelmat haasteina, joista selviäminen on mahdollista, jopa todennäköistä. Onnen huuruissa pieniä vajavaisuuksia ei näe. Jalat tukevasti ilmassa on helppo ratkaista elämän tarkoitus ja pari muuta asiaa.
 
Mikä sitten kokonaiselämän kannalta on tärkeintä? Omalla kohdallani se, että että osaisin käyttää päiväni mahdollisimman hyvin. Että tärkeät ihmiset ovat lähellä ja onnellisia. (Keski-ikäisyyden merkkejä lienee, että terveys on ilmestynyt tärkeiden asioiden listalle.) Lähes yhtä tärkeää on pysähtymisen taito. Se, että osaa nauttia tästä hetkestä. Pienistäkin asioista.