Yksi parisuhteen rikkauksia on elämänpiirin laajeneminen. Aiemmin Pohjanmaa oli minulle pannukakun mallinen maakunta kuivakkaine, pitkäsäärisine asukkaineen. Viime vuosina olen havainnut, että alueella on muutakin kuin kulmista kaltevat ladot ja yrittäjähenki. Itsetietoiset pohjalaiset eivät enää piilottele puukkoja saappaanvarsiin. He virittävät kilpailun kaikesta, mikä inhimillisesti katsoen on mahdollista. Vieraanvaraisuudessakin on kilpavarustelun tuntu. Mutta taivas on avara ja tähtiä täynnä.

 

Olen oppinut tuntemaan Kalajoen ja saanut nenääni meren tuoksun. Siirtymä ison järven ääreltä meren rannalle ei ole niin valtava kuin luulisi: kaukana piirtyvä horisontti ja viileät tuulet ovat tuttuja molemmista. Tunnen pientä ylpeyttä siitä, että miehen suvussa on alkuperäisiä kalajokisia. Näin kuvittelen olevani tavallista turistia paremmin perillä asioista. Sivutuotteena olen sopeutunut olemaan jonkun miniä vailla muita ominaisuuksia. Minut on otettu hyvin vastaan siitäkin huolimatta, että paikalliset suhtautuvat eroihin ja niiden myötä muodostuneisiin uusperheisiin konservatiivisemmin kuin kuinkaalliset.

 

Olen maistanut punaista heraa ja savusiikaa - joista toista syön mielelläni edelleen. Opin, että yhtä hiekkamuodostelmaa sanotaan särkäksi, kun toisen kohdalla r vaihtuu käsittämättömästi i-kirjaimeen. Säikkä. Yritän ollan kommentoimatta paikallista tapaa hosua veneessä seisten kuin gondolieeri. Airotkin ovat veneessä ilman kunnon hankaimia. Yritän niellä sen. 

 

Vastapainoksi herään aamulla merilintujen ääniin ja hengitän suolaista kesätuulta. Haukkaan anopin paistamaa leipää ja muistan, että lapsellani on puoliksi pohjalaiset juuret. Huonomminkin olisi voinut käydä.