Viime viikolla pakkasimme yli satavuotiaan kehdon odottamaan suvun seuraavaa vauvaa. Olisin halunnut ottaa kuvan, kun Anni keinutteli istuallan ja otti vauhtia kehdon reunoista, mutta meillä oli niin sanotusti tilanne päällä. Täytimme xl-kokoista säkkituolia. Projekti saattaa kuulostaa yksinkertaisemmalta kuin mitä se onkaan: käytännössä 200 x 140 cm kokoinen kangasläpyskä täytetään miljardilla sähköisesti varautuneella styrokspallerolla. Lopputuloksena koko alakerta oli täynnä pieniä pyörylöitä, jotka liimautuivat seiniin, Annin kieleen, ovenpieliin ja vaatteisiimme. Mies viimeisteli työn ulkona mattotelineellä, kiitos siitä hänelle. Piha näyttää siltä, kuin olisimme viskelleet apulantaa ympäriinsä. Toivottavasti linnut voivat hyödyntää kaman pesiensä sisustus- ja rakennusmateriaalina.

Olisin halunnut ison nojatuolin, mutta se meni yli budjetin. Kirpputoreiltakaan ei löydy kaunista ja sopuhintaista kalustetta, ellei ole valmis tekemään perusteellista entisöinti- ja verhoilutyötä. Säkkituoli kuulosti rennolta vaihtoehdolta. Taka-ajatuksena oli saada tilaa sohvalle, jossa alkaa olla tiivistä neljälle täysmittaiselle ja yhdelle alamittaiselle asukkaalle… Uutuuden väri on musta ja materiaali puuvilla, joka kerää kaiken roskan itseensä.
 
Kun istuin oli paikoillaan, huokaisin syvään. Emme ainakaan mätä palleroita takaisin ja palauta jättimäistä säkkiä. Silmän on totuttava tähän muumien mörön näköiseen möykkyyn. Toivotaan, että se löytää paikkansa ja käyttäjänsä uudistetussa olohuoneessa.
 
Haikeus mielessä, taas. Kehto oli huolella puhdistettu ja valmisteltu pientä vauvaamme varten. Monesti Anni ottikin siinä päiväunia, mikä tosin edellytti keinutusta keskeytyksettä. Välillä nostin kätkyen keittiöön ja potkin vauhtia jalalla kun leivoin tai kokkasin. Nyt mukula ei enää pysy heijassa. Pienen lapsen kanssa aika tiivistyy: elämä on jatkuvaa siirtymistä seuraavaan vaiheeseen. Luopumista jostain ja tilan antamista jollekin uudelle.