Eilen tuli yhdeksän kuukautta siitä, kun pieni tyttömme syntyi. Mihin aika on mennyt? Ruokintatehtävissä, sylitellessä, vaippoja vaihtaessa. Nyt vauvasta on varttunut omilla tolpillaan seisova viisihampainen taapero. Kikatuksen ja kiukkupuuskien alta voin jo aavistaa ihmisen, keneksi hän on kasvamassa.

Välillä on epätodellinen olo. Olin jo ehtinyt tottua ajatukseen lapsettomuudesta eivätkä aivot päivittyneet yhtä nopeasti kuin lapsiluku. Etenkin alussa säpsähdin öisin vieressäni pötköttävää nyyttiä. Ai niin, se vauva! 

Syntymää oli edeltänyt yhtä epätodellinen yhdeksän kuukauden jakso. Ultrat ja sydänäänten kuuntelu tukivat käsitystä raskaudesta, mutta jo kotona aloin epäillä, että diagnoosi oli sittenkin väärä. (Loppuvaiheessa tosin ulkomuotoni viittasi siihen, että jotain olisi tapahtumassa.) Olin toivonut lasta jo pitkään ja vuosien kuluessa perheenlisäyksen mahdollisuus alkoi tuntua yhtä todennäköiseltä kuin lottovoitto. Mutta jokuhan ne jättipotit voittaa ja joku saa lapsia. Lopulta pieni ihme osui meidän kohdallemme.

Kuluneet yhdeksän kuukautta ovat tehneet tehtävänsä. Olen pikkuhiljaa oppimassa kokonaiseksi äidiksi. Ostan jo ihan sujuvasti lastenvaatteita ja tarvikkeita ilman epämääräistä tunnetta siitä, että tämä ei kuulu minun elämääni. Synnytyslaitoksella kätilö sanoi, että kuluisi vielä toiset yhdeksän kuukautta ennen kuin kroppani toipuisi sitä kohdanneesta mullistuksesta. Nyt olen siinä vaiheessa - ilmeisesti niin normalisoitunut kuin se luomukeinoin on mahdollista. Samalla loppuu äitiysloma ja siirryn kahdeksi kuukaudeksi hoitovapaalle. Saan vielä hetken nauttia tästä kiireettömyydestä ja lapsentahtisesta elämästä.