Tällä viikolla syksy on näyttänyt toiset kasvonsa, ne kosteat. Maa pehmenee jalkojen alla ja esille putkahtaa eri mallisia sieniä. Ilmassa on sammaleen ja mullan tuoksu. Alkuviikosta sounnustauduimme kuravaatteisiin ja pyöräilimme päiväkodille sateen piiskatessa selkää. Purkaessani lastia pyörästä loin kateellisia silmäyksiä niihin vanhempiin, jotka ajoivat pihaan siisteillä autoillaan. Silti en vieläkään ole valmis hankkimaan talouteemme toista autoa.

 

Työviikko huipentui keskiviikkona miehen työmatkaan. Olin sopinut, että vien Annin aiemmin hoitoon ja noudan hänet kello 16 jälkeen. Vettä satoi mennen tullen. Kunnon sadeasusta huolimatta tukkani roikkui märkänä pitkin päätä - valtava huppu päässä kun on mahdotonta seurata liikennettä. Sen on huomannut myös Anni, joka kommentoi kiivaasti kasvoilla retkottavaa kangaspalaa. Mikä pahinta, pöräilykypärää ei saa parhaalla tahdollakaan sommiteltua hupun päälle eikä alle.

 

Perillä sain kuulla, että edellisenä iltana olisi ollut päiväkodin vanhempainilta. Olin onnellisen tietämätön koko tapahtumasta. Aamuisin minulla on täysi työ siinä, että saan nappulan ja tavarat roudattua kunnialla paikalle. Pidän suoritusta onnistuneena, jos suunnilleen kaikki vaihtovaatteista sisäkenkiin on mukana eikä tyttö ala välittömästi parkua, kun irrotan hänestä otteeni. Virhe. Tässä vaiheessa minun olisi pitänyt jäädä ilmoitustaululle lueskelemaan siihen nuppineuloilla somasti kiinnitettyjä tiedoitteita. Niistä olisi ilmennyt myös vanhempainillan ajankohta.

 

Iltapäivällä pääsin ensimmäistä kertaa noutamaan tytön hoidosta. Ensin ajoin iloisesti ohi, risteys kun näyttää aivan erilaiselta toisesta suunnasta lähestyttäessä. Päästyäni viimein perille, en löytänyt sisäänkäyntiä enkä lasta. Kun tyttö oli lopulta sylissäni, hän oli niin ällistynyt, ettei saanut sanaa suustaan. Keräsin yhdellä kädellä kenkiä, sadevaatteita, fleeceasuja, kumisaappaita sekä rukkasia ja tungin niitä käsilaukkuuni. Osa ei mahtunut. Nopin ne irtopainoksina mukaan. Ripsivärit poskilla vaihdoin hoitajan kanssa muutaman sanan varhaiskasvatuksesta. Kun viimein pääsimme pyörän luo, huomasin että se oli kellahtanut nurin. Nostin kapinetta vapaalla kädellä, jolloin osa kengistä ja muista asusteista levähti märkään maahan. Juuri kun olin kumartunut nurmikon puoleen, ohitseni kipitti äiti lyhessä hameessa, korkeissa kengissä ja sävy-sävyyn sukkahousuissa. Ystävällisesti rouva poimi kuraisen vaijerilukon ja antoi sen minulle käsi ojossa. Hänen lapsensa oli jo kiitämässä auton takapenkille hymyn kirkastamin kasvoin. Houkuttelevaa, kyllä...