Taisin sortua katrihelenamaiseen kotifilosofiaan. En ole sentään niin henkistynyt, että muiden onni olisi omaa hyvinvointia tärkeämpää. Mutta ei onnesta pysty nauttimaan, jos lähipiirissä on murheita. Menetysten, sairauksien ja parisuhdekriisien jälkeen kaikki on viimein hyvin. Jossain vaiheessa vastoinkäymisiä taas tulee, mutta se on sen ajan murhe. Nyt harjoittelen pysähtymistä.

Kesken pysähtymisharjoitusten ajatus karkaa toukokuuhun, kun viemme Annin päivähoitoon. Pieni on ottanut lohturievukseen minun hiukseni. Paha mieli karkoittuu parhaiten peukalo suussa, toinen käsi äidin kuontalossa. Miten tämä järjestyy hoitopaikassa. Laitanko mukaan peruukin?
 
Ja sitten taas näen sinisen taivaan. Auringossa sulavan hangen ja sen alla piileksivän kevään. Sängyssä tuhisevan pienen, jota vieläkään en meinaa uskoa mahdolliseksi. Meillä on monta kiireetöntä aamupäivää ennen deadlineja.
 
Tärkeintä on keskittyä pieniin iloihin ja suuriin murheisiin. Tunne siitä, että on tehnyt parhaansa - olkoon se reseptini hyvään elämään.