Jäädessäni äitiyslomalle kuvittelin aamuidyllin: keitän puuroa, saatan ehkä jopa leipoa sämpylöitä, joita napostelemme lasten kanssa kaikessa rauhassa auringonsäteiden lämmittäessä pöytää. Ensin heräilinkin samoihin aikoihin kuin nuoret, mutta pian en jaksanut enää kiskoa itseäni sängystä ylös. Teineillä on arkisin omat aamupalaruutininsa. Ne suoritetaan mieluiten tv:n säestyksellä omiin ajatuksiin uppoutuneena. Jos kysyn jotain, vastauksena on lasittunut katse. Jos toistan kysymyksen, kommentti saattaa olla häh, joo, hyvin.

Itse heräisin mieluiten linnunlauluun oivaltaen, että asunto ja pää ovat harmonisessa järjestyksessä. Kävisin salilla tai reippaalla lenkillä, mahdollisesti lastenvaunujen kanssa. Tämän jälkeen lukisin lehteä ja joisin kahvia vähintään tunnin. Käytännössä olen joutunut tinkimään joistakin vaatimuksista. Tänään kello soi kuudelta, jonka jälkeen yritin saada Annin nukkumaan vielä hetkeksi. Tuijoitin pienen jalkapohjia (epäsovinnaiset nukkuma-asennot ovat perintöä isältä) ja luin hetken kirjaa. Sitten likka nousikin jo ylös hihkumaan tervehdyksiään ja löysi silmälasini, joita esitteli ylpeänä kuin palkintopokaalia.

Alakerrassa hoidimme aamurutiinit vaipanvaihtoineen. Välillä viskeltiin lattialle kaikki hoitopöydältä löytyvä, potkittiin housut nilkkoihin ja ihmeteltiin mobilen ampiaista. Sukkia en edes yrittänyt asentaa. Vesku ilmestyi zombiena etsimään puhtaita vaatteita ja mörähti jotain vastaukseksi tervehdykseeni. Keittössä aloin tyhjentää tiskikonetta. Sitä mukaa kun siirsin astioita pois, tilalle ilmestyi uutta kamaa: juomapullo, nukke, leluksi annettu kattilankansi. Vesku nakersi voileipää upioitunut katse silmissään. Yritin sanoa jotain neutraalia - vaikutti siltä, ettei poika ollut juttutuulella. Keitin puuron ja sain Annin syömään pitämällä tyttöä sylissä, syöttötuolissa alkoi jostain syystä kaikki itkettää. Pari kertaa lapsi kaivoi puuron pois suusta ja löi kädet pöytään. Vesku lähti kouluun ja minä Annin kanssa vessaan. Menomatkalla keräsin ympäriinsä levinneet lelut koriin. Pöntöstä kuului plumps kun tyttö tiputti sinne hammastahnan.

Nyt vielä aamut ovat kiireettömiä ja voimme tehdä kaiken omassa tahdissa. Parin viikon päästä pitäisi tottua aikatauluihin. Pyrin lempeään lähtöön niin, että menen töihin klo 9 - mikä toisaalta tarkoittaa itselleni lyhyitä iltoja. En vieläkään tiedä missä Annin hoitopaikka on (siitä kuulemme ensi viikolla). Kaikesta  huolimatta olen sitoutunut viemään lapsen hoitoon kävellen tai pyörällä.  Ihmettelen, kuinka saamme kaiken toimimaan. Kurakelillä, räntäsateessa, kiireessä, erotuskassa?

Nyt kuitenkin paistaa aurinko ja lataamme akkujamme tulevien aamujen varalle.